Muuatta päivää myöhemmin saapui Örebron linnaan mahtava ja
kunnioitettu Tönne Yrjänänpoika, Hönsegårdin herra.
Herttua otti, kuten tavallisesti, hänet ystävällisesti vastaan. Hän
oli vanha, koeteltu ystävä, ja sellaiset tiesivät aina olevansa
tervetulleet hänen armonsa luo. Tönne herra oli tullut kutsumaan
herttuaa vieraakseen, ottaen mukaansa ne, joiden kanssa mieluimmin
haluaisi seurustella.
Se ehdotus oli Kaarle herttuan mieleen, ja hän vastasi, että vaikka
hänellä olikin paljon kirjoitustöitä, tahtoi hän sittenkin tulla.
Hän tuli. Ja Tönne piti oikein upeat vieraspidot, ja herttua
seurueineen käytti kursailematta hyväkseen. Laskettiin leikkiä ja
puheltiin minkä mistäkin; uteliaina aprikoitiin, olikohan kuningas
vielä saapunut Tukholmaan ja kuinka hänet oli otettu vastaan.
Silloin kuultiin hevosen tulevan hurjaa laukkaa pihaan. Ratsastaja
heittäysi maahan.
"Hän tuo viestejä minulle", sanoi herttua, "luultavasti kuninkaalta."
Tuokion kuluttua hän sai kirjeen. "Maaherralta", sanoi Tönne, joka
sen ojensi hänelle.
Herttua avasi sen nopeasti, ja kaikki huomasivat, kuinka puna lehahti
hänen poskilleen lukiessa.
Yleisen, melkein hengittämättömän hiljaisuuden vallitessa taittoi
hän kirjeen kokoon. Kun hän sen jälkeen kohotti katseensa, näki hän
kaikkien silmät kiinnitettyinä itseensä.
"Kuningas on karannut!" sanoi hän ykskantaan.
"Karannut?" kävi suusta suuhun.
"Kas tässä!" sanoi herttua antaen kirjeen Akseli Rytingille, joka
oli hänen lähin pöytätoverinsa. "Juhana Oxenstjerna kirjoittaa, että
hänen majesteettinsa on matkalla Danzigiin."
Hämmästys oli yleinen. Muutamat sanoivat: "Hän ei uskaltanut tulla
Tukholmaan." Toiset: "Hän pelkäsi kenties henkeään ja vapauttaan."
"Meidän täytyy tunnustaa", sanoi herttua, "että kuninkaan
ajattelematon menettely suututtaa meitä mitä suurimmassa määrin.
Jumalan kiitos, emme ainakaan me ole aiheuttaneet hänen perikatoaan;
meillä on siinä suhteessa puhdas omatunto."
Ukkosen iskukaan ei suinkaan olisi pahemmin hämmästyttänyt. Kukaan
ei ihmetellyt, vaikka herttua heti nousi, kiitti isäntää ja sanoi
jäähyväiset.
Häntä saatettiin kunnioittavasti, mutta hän pyysi ainoastaan herra
Akseli Rytingiä tulemaan mukaansa ja kehoitti toisia viipymään niin
kauan kuin joutivat ja halusivat. Ja niin hän lähti, luvaten vastedes
antaa tietoja itsestään.
Kaikilla taloon jääneillä oli paljon puheltavaa keskenään. Ynseys
Sigismundia kohtaan puhkesi moniin koviin sanoihin ja syytöksiin.
Aprikoitiin myös mitä maailma oli sanova kuninkaasta, joka karkasi
perintövaltakunnastaan, ja ihmeteltiin, mikä kohtalo odotti
kuninkaan ystäviä ja puoluelaisia, joita herttua varmaankin pitäisi
maankavaltajina.
Kaarle palasi Örebrohon, jossa hän antoi määräyksensä lähimmiksi
ajoiksi. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että hän antaisi perheensä
muuttaa takaisin Nyköpingiin, nyt hänestä oli paras jättää heidät
sinne missä olivat.
Heidin rouva sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä lapsia. Heitä
ei saanut päästää koskaan yksin ulkosalle; muutamia palvelijoita
täytyi aina olla mukana.
"Luulen kyllä, että tuumani Juhaniin nähden menestyy", sanoi Kristina
hänelle ennenkuin he erosivat.
"Mistä sen päätät?" kysyi herttua epäilevästi.
"He eivät voi sietää toisiaan, ja se on tavallisesti hyvän merkki."
"Jollei sitä jatku läpi elämän", virkkoi herttua.
Ja hän matkusti Tukholmaan.
* * * * *
Siellä oli hälinä yleinen.
Alussa ei uskottu mahdolliseksi, että kuningas oli niin äkkiä
matkustanut. Onneksi oli Stålarm vielä jälellä puolalaisen laivaston
keralla. Lascy laittautui laivaan ja vaati, että oli heti lähdettävä.
Stålarm ilmoitti Ebba rouvalle, että nyt jos koskaan oli vaara
tarjona. Herttua saattoi tulla minä hetkenä tahansa, ja niin Ebba
rouva tyttärilleen kuin useimmat muistakin rouvista laittautuivat
heti laivoihin.
Melkein kelle tahansa Sigismundin ystävistä oli tarjona laivakyyti,
mutta monet heistä mieluummin jäivät koettaakseen taivuttaa herttuaa
lempeyteen kuin jättivät kotinsa ja kontunsa.
Herttua saapui marraskuun alkupäivinä ja asettui asumaan linnaan.
Ensi töikseen hän kutsui Klaus Bjelken puheilleen.
"Sinä olet osoittautunut maankavaltajaksi!" huusi Kaarle häntä
vastaan.
"Olen uskollisen alamaisen tavoin kuullut kuninkaani käskyjä",
vastasi tämä.
"Teitkö niin, vaikka ne ovat vastoin vannottuja lakeja?"
"En katso olevani oikeutettu siinä asiassa tuomitsemaan."
"Oletko allekirjoittanut Upsalan päätöksen?"
"Olen, teidän armonne!"
"Tiedätkö, että kuningaskin on tehnyt sen?"
"Kyllä, hän teki sen pakoitettuna."
"Mutta jos sinä kuten hänkin rikot valasi, olette molemmat vannoneet
väärin."
"Minulla ei ole oikeutta tuomita herraani."
"Mutta minulla on oikeus tuomita sinut. Siihen asti saat ajatella
asemaasi vankeudessa."
"Armoa, herra herttua!"
"Ei mitään armoa maankavaltajalle! Viekää hänet pois!"
Vartioupseeri laski kätensä aatelismiehen olalle, mutta tämä heitti
häneen julmistuneen katseen ja poistui huoneesta itsestään.
Herttualle ilmoitettiin, että suuri joukko kaupungin porvareita pyrki
hänen puheilleen.
"Antaa heidän tulla!" sanoi Kaarle tuimasti.
Sisään syöksyi miehiä perätysten, useimmat lankesivat polvilleen ja
huusivat: "Armoa, armoa! Meidät on petetty, viety harhaan!"
"Ketkä sen ovat tehneet?"
Mainittiin useiden katolisten pappien nimiä, mutta joukossa myös
Schepperus ja Angermannus.
"Ovatko he neuvoneet, että teidän on liityttävä kuningas
Sigismundiin?"
"Kyllä, niin he ovat!"
"No, miksi tulette sitten tänne luokseni, pitäkää kiinni herrastanne,
jonka olette valinneet."
He huusivat, että heidän oli sanottu menettävän omaisuutensa, ja
sentähden he olivat tulleet pyytämään armoa.
"Sen on laki tuomitseva, en minä", vastasi herttua; "minkä lain
mukaan olette menettävät, se teiltä otetaan, muun saatte pitää."
Näin sanoen hän viittasi heitä menemään. Ja niin uhkaava oli tätä
viittausta seuraava katse, että he luikkivat peräkkäin tiehensä
uskaltamatta virkkaa enää sanaakaan.
Heidän mentyään Kaarle seisoi liikahtamatta muutamia minuutteja.
Mutta hänen säkenöivät silmänsä, hänen yhteennipistetyt huulensa ja
nyrkkiin puristetut kätensä todistivat ankaraa mielenliikutusta.
"Papit!" tiuskaisi hän sitten.
Kohtsillään seisoivat Angermannus ja Schepperus kumarrellen hänen
edessään.
"Jättäkää meidät yksin!"
Vartioupseeri poistui, mutta ei kuitenkaan niin kauas, ettei olisi
kuullut jokaista sanaa mikä sanottiin.
Kaarle pani käsivartensa ristiin ja naulasi silmänsä molempiin
vastustajiinsa.
Angermannus oli pieni kasvultaan ja jotensakin laiha, mutta jänteret
olivat aivan kuin raudasta, ja terävät, vilkkaat silmät ja ylähuulen
ponteva piirre todisti lujaa, järkähtämätöntä tahtoa. Hän seisoi
näköjään tyynenä ja välittämättä liikoja mistään ja kohtasi herttuan
katseen luomatta silmiään maahan.
Schepperus oli likipitäen päätään pitempi, mutta hänen olennossaan
oli jotakin minä-vaivaista, jollaista Kaarle ei ollut ennen
huomannut. Hänen harhailevat silmänsä tarkastelivat huoneen kaikkia
esineitä -- paitsi herttuaa.
"Tiedättekös", sanoi tämä pakoittautuen tyyntymään, "että täältä
juuri lähtenyt joukko sanoo ennen kaikkea teitä syypäiksi siihen,
että luultavasti saavat lähteä kodeistaan."
"Armollisin herra", vaikeroi Schepperus luoden pikaisen katseen
arkkipiispaan.
"Ei ole häpeällistä kärsiä totuuden tähden. Me päinvastoin luemme sen
ansioksemme", sanoi tämä intoillen.
"Luetteko siihen myös antikristuksen ja hänen vääräin profeettainsa
puolustamisen?"
"Sitä emme suinkaan ole tehneet."
"Ettekö? Etkö sinä Schepperus, ole julkisesti saarnastuolista
puolustanut kuningas Sigismundia ja hänen katolista joukkiotaan?"
"Mitä olen sanonut... mitä olen sanonut?" änkytti pappi.
"Niin, tahdon juuri, että kerrot sen", sanoi herttua, joka ei voinut
pidättää halveksivaa hymyään nähdessään papin kalpeat ja pelästyneet
kasvot.
"Arvoisa virkaveljeni", puuttui Angermannus puheeseen.
"Saa puhua itse puolestaan, sitten tulee vuoro sinulle", huusi
herttua. "Mutta näyttää totisesti siltä, kuin hänen paha omatuntonsa
olisi häneltä vienyt puhelahjan."
Se jo kävi papin sisulle. "Mitä olen sanonut", huusi hän
mahtipontisesti, "sen voin kerrata koko maailmalle. Olen sanonut,
että täytyy olla lemmekäs ja suopea erehtyväisille lähimäisilleen ja
että on annettava anteeksi kuninkaalle, niin lempeälle ja hyvälle
herralle, kunnioituksesta hänen korkeita -- hänen korkeita --
esi-isiään kohtaan."
"Ei, sitä juuri ei ole tehtävä!" keskeytti Kaarle tuimasti. "Kustaa
Vaasan oppia ei saa repiä alas Sigismund eivätkä hänen kätyrinsä!
Sinä olet osoittautunut arvottomaksi pappisvirkaan, laki saa tuomita
sinut, siihen asti olkoon vankila asuntonasi."
"Armollinen herra", huusi pappi langeten polvilleen, "olen menetellyt
pahoin ja mielettömästi. Olkaa armollinen minua kohtaan, minulla on
vaimo ja lapsia!"
"Voitko hyvittää ne, jotka olet houkutellut luopumaan? Kun heidän
täytyy kärsiä sinun tekojesi tähden, täytyy sinun itsesikin. Sanotko,
että sinulla on vaimo ja lapsia? Huono vaimo, joka ei pidä kovilla
huonoa miestään! Ja mitä voi odottaa sellaisten vanhempain lapsista?
Pettureita! Sinulle ei ole mitään armoa!"
Schepperus nousi aivan menehtyneenä.
"Ole täällä sen aikaa kun kuulustelen arkkipiispaa!"
"Armollisin herra", sanoi tämä kalveten ja levottomasti tepastellen.
"Olin sinulle armollinen herra silloin, kun kävit liturgian kimppuun,
ja palkaksesi sait arkkipiispanistuimen."
"Olen vakavasti ja ankarasti..."
"Ei, ilmoittelit kuin mieletön, hävitit kuin raivohullu; mutta sitten
olet heittäytynyt paavin lähettilään ystäväksi ja palvelijaksi!"
"Kuka voi todistaa sen?"
"Minulla on hallussani kaksi kirjettä, jotka olet lähettänyt
Malaspinalle."
Piispa punastui. "Kohteliaisuudet eivät ole todistuksia
kavalluksesta", änkytti hän.
"Entä oleskelusi Tukholmassa, Sigismundin joukkion parissa?"
"Sekään ei todista mitään petollisuutta", puuskahti Angermannus
ylpeästi. "Ruotsin arkkipiispa ei ole velvollinen tekemään tiliä
toimistaan kenellekään, mutta hän on oikeutettu vaatimaan tiliä
muilta."
"Ei, tämä menee liian pitkälle!" huudahti Kaarle ottaen käärön
taskustaan. "Tunnetko tämän Jaakkima Scheelille lähettämäsi kirjeen,
jossa koetat häntä lahjoa jättämään laivaston Sigismundin käsiin?"
Angermannus kävi kalmankalpeaksi. Hän koetti malttaa mieltään ja
sammalsi muutamia epäselviä sanoja.
"Pappi, onko sinulla mitään sanottavaa puolustukseksesi?" ärjäisi
Kaarle hänelle.
"Olen vannonut Sigismundille uskollisuutta ja alamaisuutta", vastasi
Angermannus.
"Ja hänen tähtensä unhotat ja hylkäät sen kuninkaan, jolle olet
antanut ensi lupauksesi, ja rikot velvollisuutesi maata kohtaan,
joka on sinut tehnyt hengelliseksi ylipaimenekseen! Korkeamman
virkavaltani nojalla määrään ja käsken, että sinut on heti vietävä
Stegeborgin vankilaan, jossa saat ajatella tekosiasi. Menkää
molemmat!"
Angermannus ei saanut edes käydäkään kotonaan, hänen täytyi heti
lähteä taipaleelle.
Schepperus pantiin lievään vankeuteen.
Kaarle kutsui sitten ensi töikseen pormestarit ja raatimiehet
kaupungin raatihuoneelle.
He tulivat kalpeina ja vavisten. Jokainen tiesi mitä heillä oli
edessään.
Eivätkä he pettyneetkään odotuksissaan. Kavaltajiksi hän heitä
nimitti, ja jokainen heistä eroitettiin viroistaan, jonka jälkeen
toiset saivat heidän paikkansa.
"Ei ole puutetta miehistä, jotka kelpaavat moiseen", sanoi ankara
herra.
Tukholman porvariston hän kutsui miehissä koolle Helgeandsholmaan ja
puhui heille ankaria sanoja. Heitä oli häpeä sanoa ruotsalaisiksi
miehiksi; tuuliviirejä he olivat, jotka kääntyivät joka tuulen
mukaan. Eivätkö he voineet eroittaa oikeaa väärästä samoin kuin
voivat valkoisen mustasta? Nyt he olivat saaneet tutustua katolisiin
pappeihin ja puolalaisiin, jos he olivat niihin mielistyneet, saivat
he laputtaa Puolaan. Hän, herttua, kyllä kustantaa vapaan matkan
kaikille köyryselille ja maankavaltajille. Ketkä taasen tahtoivat
jäädä kotiin, heitä hän kehoitti olemaan kunnon kansalaisina, joilla
oli siksi luonteen lujuutta ja kristillistä mieltä, että voivat
torjua luotaan paavilaisuuden kavalat juonet.
Herttua oli kokenut, että rankaisematon rikos vie uusiin, ja
rikokseen osattomatkin tarvitsivat varoitusta. Sentähden hän käski
tarkoin tutkimaan ja kuulustelemaan, ketkä virkamiehistä, porvareista
ja käsityöläisistä olivat puolalaisystävällisiä. Kaikki ne, joiden
voitiin todistaa käyneen puolalaisten asioilla, tuomittiin kodeistaan
konnuistaan. Kartanoita sallittiin hävittää, ja paljon omaisuutta
joutui siten saaliinhimoisten seikkailijain käsiin.
Vangitut herrat odottivat Nyköpingissä tuomiotaan eivätkä olleet
ollenkaan varmat päästään. Heidän puolisonsa ja lapsensa vääntelivät
kotona epätoivoissaan käsiään eivätkä voineet edes oikein käsittää
syytä kaikkeen tähän. Kaikki oli heistä vain kauheaa unta.
Liukastelevat kielet kuiskivat syytöksiään herttuan korviin, ja
hänellä oli niin paljon muita tehtäviä, ettei hän aina joutanut
tutkimaan oliko niissä mitä perää; sentähden saivat syyttömätkin
kärsiä syyllisten keralla.
Danzigista Sigismund kirjoitti herttualle, että Puolan sisäiset
levottomuudet olivat hänet pakoittaneet lähtemään heti sinne.
Kaarle hymyili mielessään, hän ei juuri uskonut tällaisia
ilmoituksia. Ja muutamien päivien kuluttua saapui viestejä,
että kuningas oli lähettänyt avoimia kirjeitä niin ystävilleen
Ruotsissa kuin ulkomaisille hoveillekin, syyttäen herttuaa
ilmeiseksi kapinannostajaksi ja selittäen, että oli vain pakosta
allekirjoittanut Linköpingin sopimuksen ja aikoi suurella
sotavoimalla saapua Ruotsiin kärsimäänsä vääryyttä kostamaan.
Tämä oli herttuasta liikaa. "Jos hän luulee saavansa kohdella minua
kuin mitäkin kouluteiniä", puuskahti hän, "niin silloin hän on pahoin
pettynyt."
Hän oli pian tehnyt päätöksensä: oli kutsuttava koolle valtiopäivät.
Ne kutsuttiinkin Jönköpingiin tammikuun alkupäiviksi 1599.
"Tahdon suoda muille vähän joulurauhaa ja saada hengähdyshetken
itsekin, jos se on mahdollista", sanoi hän lähtiessään Örebrohon
kahdeksan päivää ennen joulua.
3.