"Meille, tarkoitat kai. Miten Herra tahtoo! Minua sanotaan
kalvinistiksi, sentähden että uskon kohtaloon eli sallimukseen,
kumminka sen nyt sanoo. Ja totta on, että minulla on omat unelmani,
omat toiveeni! Sanotaan, että tavoittelen kruunua pojalleni, ja
tosiaankin teen niin. Sielussani on aavistus, että hän päättäisi
isäni työn. Minä raivaan vain tietä hänelle, olen valmis hakkaamaan
pisimmätkin puut, jotka salpaavat hänen tiensä, vieläpä imevät maasta
kaiken mehun, niin että tuhannet surkastuneet vesat turhaan etsivät
ravintoaan. Kutsumukseni tiedän, se on määrätty autuaan isävainajani
testamentissa, mutta tulevaisuus... se näyttää pimeältä, sen verhon
läpi ei näe kukaan!"
Hän käveli lattialla edestakaisin, vaipuneena ajatuksiin ja häilyviin
unelmiin.
"Sigismund on katolinen", uskalsi Kristina sanoa.
"Niin, hän on katolinen ja mahdoton Ruotsin kuninkaaksi. Mutta
hänellä on poika!"
"Ei suinkaan pojasta tulle luopiota."
"Kenties ei."
Mutta ukkospilvi näytti yhtä uhkaavalta kuin ennenkin, ja hän käveli
yhä edestakaisin.
"Mitä Juhana kuninkaan poikaan tulee..."
Herttua säpsähti, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan oman
ajatuksensa. "Kuinka on hänen laitansa?" kysyi hän.
"Minä otan pikku Juhanin huostaani!"
"Sinä?"
"Niin, huomisesta lähtien."
"Mitä huomenna sitten tapahtuu?"
"Hän tulee tänne leikkimään Maria Elisabetin kanssa."
"En käsitä sittenkään."
"Heidän on oltava paljon yksissä, ja kun tyttäreni täyttää
kuusitoista, naitamme heidät."
Kaarlelle näytti se ajatus olevan yllätys. "Jos Juhani tahtoo hänet",
sanoi hän.
"Minun tyttäreni?"
"Luulen, että hän ottaa mieluummin Katin."
"Joka on viittä vuotta vanhempi häntä?"
"Herra varjelkoon!" virkkoi herttua. Sitten seurasi pitkä
äänettömyys. "Sigismundin jälkeen kuuluu kruunu lähimmin Juhanille,
ja sitä ei voida kieltää häneltä, jos hän ojentaa kätensä sitä
ottamaan."
"Minä pidän kiinni tuumastani", ajatteli Kristina. "Saadaan nähdä,
eikö se lopulta olekin varminta."
2.