"Meidän kaikkien kolmen oli lähdettävä alas satamaan."
"Miksi niin?"
"Koska oli kaunis ilma, sanoi hän."
"Lupaa minulle yksi asia, Juhani!"
"No, mikä sitten?"
"Ilmoita heti minulle, jos kuulet vasta moisia kutsuja."
"Sen lupaan", sanoi hän.
Mutta Heidin rouva, joka oli pahoin pelästynyt, epäröi oliko
hänen ilmoitettava herttuattarelle. Lopulta päätti hän kirjoittaa
herttualle; saisi itse määrätä mitä oli tehtävä.
Kun tämä oli ratkaistu, suostui kunnon rouva vihdoin lähtemään
talliin merkillistä varsaa katsomaan.
Neiti jäi kutomatupaan. Sydän veti häntä Mariaan, ja hänestä tuntui
välttämättömältä puhua muutamia sanoja tyttö paroille, jotka istuivat
melkein kuin kytkettyinä koruompelukseensa.
"Kuinka kaunis siitä tulee!" sanoi hän lempeällä äänensävyllään ja
katseli taitehikasta ompelusta.
"Täällä on tapahtunut suuri onnettomuus", vastasi Maria luoden
Kaarinaan osaaottavan katseen.
"Mikä sitten? Voinko minä sitä auttaa?"
Kaarina kohotti itkettyneet silmänsä. "Tulin pistäneeksi neulalla
sormeeni", sanoi hän, "ja katsokaas millainen veripilkku tuli tuohon!
Herttuatar varmaan sanoo, että koko oviverho on mennyt pilalle."
"Eikö sitä voi mitenkään korjata?" kysyi Kätchen, joka tunsi
äitipuolensa siksi hyvin, että tiesi hänen joutuvan suunniltaan.
"Kyllä", vastasi Maria, "voin piirustaa, siihen lipun, ja se
näyttäisi hyvin somalta; mutta -- sitä en uskalla."
"Miksi et?"
"Se vaatisi lisää kultalankaa."
"No, mitäs se tekee?"
"On jo lopussa mitä olemme saaneet, eikä herttuatar tahdo antaa
enempää."
"Eikö hänelläkään sitten enää ole?"
"On kyllä, kokonainen laatikko."
"Silloin otan minä hankkiakseni teille", puuskahti tyttö hilpeästi.
"Antakaa minulle vain malli, että saan samaa lajia."
Nurealta puolelta leikattiin muutamia langanpäitä, neitsyet
suutelivat prinsessan käsiä ja kiittivät häntä hyvyydestään.
Kätchen riensi herttuattaren luo. Hän istui makuukamarissa, sylissään
kaksivuotias tyttärensä, Maria Elisabet. Tyttönen kirkui ja tahtoi
päästä odottavalle palvelijattarelle, joka ei suinkaan ollut
pahoillaan siitä, että tyttö piti hänestä enemmän kuin ylpeästä
äidistään.
Prinsessa näki heti, että herttuatar oli huonoimmalla tuulellaan,
mutta hän lähestyi sittenkin ja suuteli hänen kättään.
"Maria Elisabet alkaa aikaisin niskoitella, mutta minä kyllä opetan
hänet tottelemaan", sanoi suuttunut äiti pitäen lasta sylissään.
Pikku neitimme istuutui jakkaralle herttuattaren jalkoihin ja alkoi
loruta ja leikkiä pienokaisen kanssa, joka pian tyyntyi ja kohta
päästeli oikein ilohuutojakin.
Kristinan mieli seestyi. Hän käski palvelijattaren mennä; hänet
kutsutaan milloin tarvitaan.
Lapsi laskettiin lattialle; siellä oli nyt kaksi lasta, joilla
molemmilla näytti olevan yhtä hauskaa. Mutta leikkiessään ajatteli
pikku neiti enimmän neitsyt parkoja, jotka levottomasti ikävöiden
odottivat hänen palaamistaan. Mutta sille ajatukselle täytyi hänen
antaa kyytiä, nyt oli aika leikkiä ja nauraa.
Onneksi pienokainen nukkui, ja silloin sai palvelijatar tulla
takaisin ja kantaa hänet pois.
"Sinulla varmaankin oli hauskaa", sanoi herttuatar myhäillen ja
sivellen kiharoita Kätchenin otsalta.
"Olen nauranut niin paljon", vastasi tämä vältellen.
"Saat kernaasti tulla tänne joka päivä ja leikkiä pikku Maria
Elisabetin kanssa, niin hän pääsee tuosta ihmisestä."
"Niin, minä tulen... joka päivä."
Hän oli valmis myymään itsensä, että paremmin uskaltaisi esittää
pikku pyyntönsä. Ja hän katsoi herttuattareen rukoilevin silmin,
ikäänkuin olisi toivonut hieman rohkaisua.
"Tiedätkös, Kätchen, olen kauan ajatellut antaa sinulle jonkun
lahjan."
"Oi!" huudahti tämä ja painoi huulensa herttuattaren käteen.
"Haluatko kenties jotakin?"
"Oi, kyllä!"
"Sanoisit sitten!"
Miten arasteluttikin, täytyi nyt tuoda totuus ilmoille.
"Pyytäisin nöyrimmästi pienen vyyhden kultalankaa", tuli väräjävällä
äänellä.
"Kultalankaa?" huudahti herttuatar. "Ja kokonainen vyyhti lisäksi?
Vaatimuksesi eivät ole vähäiset." Hän nakkasi niskojaan ja kääntyi
tyytymätönnä pois.
Mutta nuori tyttö seisoi paikoillaan. Jollei hän voinut täyttää
neitsyille antamaansa lupausta, oli näiden itsensä pakko kääntyä
armollisen rouvan puoleen. Kenties keksittäisiin hänen pikku
juonensakin, ja silloin viimeinen villitys olisi pahempi kuin
ensimäinen.
Kristina rouva kääntyi ja katsoi häneen. Mutta samassa Kätchen makasi
hänen jaloissaan, painoi päänsä hänen syliinsä ja kostutti hänen
kätensä kyynelillään.
"Mihin sitten tarvitset kultalankaa?" kysyi herttuatar melkein
vastoin tahtoaan.
"Sitä en voi sanoa."
"Kenties aiot jotakin minulle?"
"Niin", tuli hyvin hiljaa.
"Mutta ethän osaa ommella kultaompelusta."
"En minä, mutta..."
"Kukas sitten?"
"Älkää kysykö?"
"Et suinkaan tarvinne koko vyyhteä?"
"Kyllä, muuten ei riitä."
"En ole koskaan nähnyt moista itsepäisyyttä", murisi herttuatar.
Mutta hyväilyt ja halailut saivat hänet vihdoin suostumaan. Hän meni
toiseen huoneeseen, otti suuresta arkusta joukon vyyhtiä, joita
punnitsi käsissään toista toisensa jälkeen. Tietysti se oli kaikkein
pienin, minkä hän antoi Katarinalle.
Vielä kerran kiitettyään oli tyttö menemäisillään, kun herttuatar
virkkoi: "Saat tulla uudestaan milloin tahdot ja leikkiä pikku Maria
Elisabetin kanssa."
"Nöyrin kiitos, tulen huomenna..."
"Kuules, voit ottaa Juhanin mukaan."
"Kyllä otan!"
Kätchen juoksi tiehensä.
Ilohuudoin häntä tervehdittiin, kun hän tuli levottomasti odottavain
neitsyt parkojen luo heiluttaen vyyhteä kädessään.
"Se on aivan ihmetyö!" huudahti Maria vilkkaimmalla ilolla.
"Minä jo ajattelin kerätä kapineeni ja lähteä täältä", lisäsi Kaarina
neitsyt.
"Riittääkö se nyt?" kysyi prinsessa.
"Kyllä, jääpä ylikin."
"Antakaa sitten loppu minulle, tarvitsen sen toiseen käsityöhön."
Mutta kun Kätchen oli lähtenyt heidän luotaan, tuumivat he keskenään,
että sellaisen neidin puolesta voisi mennä vaikka kuolemaan.
Heidin rouva ei ollut vielä saanut valmiiksi kirjettään herttualle,
kun pihalle lasketti pikalähetti, joka toi kirjeen herttuattarelle.
Ja hetkisen kuluttua tiesi koko linna, että herttua oli odotettavissa
muutaman tunnin kuluttua ja että oli tehty rauha Linköpingissä.
Nytkös syntyi hälinä!
Enimmän tehtävää sai kyökkimestari, sillä hänen oli laitettava
juhla-ateria miten parhaiten voi.
Nuoret tähystelivät ikkunasta nähdäkseen milloin hän tuli. Kaikkien
sydämet sykkivät jännitetystä odotuksesta.
"Nyt, nyt!" Vihdoinkin hänet nähtiin. Kristina ja lapset riensivät
pihalle vastaan, hän tahtoi niin.
Kiireimmiten taputti hän kaulalle vaahtoavaa ratsuaan ja riensi
omaistensa luo.
Hänen puolisonsa sai tosin ensi tervehdyksen, mutta näki aivan hyvin,
että Kätchen ja Kustaa saivat hellimmät hyväilyt. Hän painoi pojan
vasten rintaansa, ikäänkuin ei tahtoisi koskaan häntä päästää. Ja kun
hän vihdoin teki sen, hymyili hän jälleen pikku Katille, kun tämä vei
hänelle pikku Juhanin, jonka hän oli tykkönään unohtanut.
Poika oli katsellut ja ihmetellyt, eikö hänen vuoroaan tulekaan, eikö
häntä hyväilläkään. Kätchen oli lukenut hänen ajatuksensa yhdellä
ainoalla katseella, ja sitten noudatti hän kuten aina herkän mielensä
johtumaa.
Herttua tarjosi puolisolleen käsivartensa, mutta tervehdittyään muita
läsnäolijoita tarttui hän poikansa käteen. Kätchen ja Juhani tulivat
jälestä. Ylhäällä linnanhuoneissa tervehti herttuatar upseereja,
jotka olivat tulleet herttuan mukana.
Itse näytti hän olevan hyvällä tuulella, mutta kuinka hän laskikin
leikkiä, oli ukkospilvi siltä hänen otsallaan.
Aterian aikana puhuttiin enimmäkseen kuninkaan tukholmanmatkasta ja
mahtoiko hän kulkea herttuan ehdottamaa tietä. Mutta kun olvikannut
olivat muutamaan kertaan tehneet kierroksensa, alkoivat kielet
liikkua vapaammin, ja silloin alettiin aprikoida, eiköhän pian ollut
odotettavissa parvi munkkeja Sigismundin luo.
"En neuvo hänen armoaan päästämään sitä parvea valloilleen
ruotsalaisella maaperällä", sanoi herttua. "Silloin voisi käydä
kehnosti niin hänelle itselleen kuten heillekin."
Aterian jälkeen, kun kullakin oli oma vapautensa, tahtoi herttua
ottaa kaikesta selkoa talossa, ja tapansa mukaan kääntyi hän myös
Heidin rouvan puoleen. Tämä mainitsi hänelle pikku tapauksesta,
"jolla kenties ei ole mitään merkitystä", kuten hän sanoi.
"Voi sillä ollakin", vastasi herttua synkin katsein. "Tahdon ryhtyä
varokeinoihin."
Otettuaan selon asioista meni hän herttuattaren luo. Ja juuri siksi,
ettei tämä mitään kysellyt, avasi hän koko sydämensä pikemmin kuin
olisi sen muuten tehnyt.
"Asema ei ole hitustakaan parempi kuin ennen", sanoi hän. "Voimme
pelätä mitä tahansa, emme toivoa mitään."
"Eikö teidän armonne voisi ajaa häntä maasta pois?" kysyi Kristina.
"Mahdollisesti voisin, mutta minä en tahdo! Sigismund on lain ja
oikeuden mukaan Ruotsin kuningas, ja minun velvollisuuteni on tukea
häntä valtaistuimella eikä syöstä häntä siltä pois."