Herttua oli lähettänyt perheensä Örebron linnaan, sillä hän katsoi
heidän olevan siellä parhaimmassa turvassa. Sitä hän ei kysellyt,
olivatko he tyytyväiset muuttoon.
Kristina rouvalla oli luonnostaan hyvä, käytännöllinen ymmärrys,
mutta itserakkaus oli sen aikaisin sokaissut. Avioliittonsa alussa
hän kärsi julmasti puolisonsa rajusta kohtelusta; tämä repi
säälimättä pois sen oivallisuuden sädekehän, jossa hän halusi
näyttäytyä, ja hänen ymmärryksensä taisteli usein kovaa taistelua
hänen loukattua turhamaisuuttaan vastaan.
Mutta samalla Kristina rouvan silmät aukenivat näkemään miehensä
ansioitakin. Täytyi kuin täytyikin ihailla hänen viisauttaan ja
taitavuuttaan kaikessa, minkä kanssa joutui tekemisiin, ja täytyi
hänen aivan kuin itsestään nöyrtyä ankaran herransa ja puolisonsa
edessä.
Enimmän vaivasivat Kristinaa hänen kertomuksensa "Mariastaan"; aina
muisteli hän ensimäisen puolisonsa lempeää, rakastavaista olentoa ja
kuinka tämä astui sovittaen väliin, milloin hän kenties olisi muuten
unhottanut itsensä.
Mutta silloin oli Kristinalla valtti kädessään. Hän virkahti
terävästi: "Hänellä kai oli sangen hyvä pääkin?"
"Minä opin tuntemaan ainoastaan hänen sydämensä", vastasi herttua.
"Ja se oli puhtainta kultaa."
Kristina vainusi tästä, ettei _hänen_ sydäntään luettu kaikkein
kultaisimpiin; mutta eipäs voinut kieltää, että hänellä oli hyvä pää.
Sen jälkeen kuunteli hän tarkkaavaisesti herransa puhetta ja koetti
eläytyä asioihin, jotka tätä miellyttivät; mutta kun hän ei koskaan
nähnyt muilla kuin herttuan ja lähimmän ympäristönsä silmillä, olivat
hänen arvostelunsa yksipuolisia ja lemmettömiä.
Mitä hän sai kärsiä puolisoltaan, sen saivat muut maksaa. Sigismund
oli kerran kosiskellut häntä, olivatpa he vaihtaneet muotokuviakin;
mutta sitten oli miekkonen jättänyt koko asian sikseen ja sitä ei
Kristina voinut antaa hänelle kuunaan anteeksi. Se vei, jollei aivan
ihmisvihaan, niin ainakin piintyneeseen vihankaunaan, ja kenties
tietämättään yllytti hän Kaarlen oikeutettua tyytymättömyyttä
valapattoa kuningasta kohtaan.
Vähitellen onnistui hän pyrinnössään saavuttaa puolisonsa luottamus.
Kaarle keskusteli mielellään aikeistaan niiden kanssa, joihin luuli
voivansa luottaa, ja perehdytti mielellään puolisoaan ajan oloihin.
Kuolema saattoi tehdä äkkilopun hänen toiminnastaan, ja kenenkäs muun
kuin äidin silloin oli valvottava poikaa, tätä lasta, josta hän piti
kiinni niinkuin hukkuva heikoimmastakin tuesta.
Kristina oli ollut puolisonsa kanssa Suomessa, viisi kuusi viikkoa
Turun linnassa, mutta he olivat tavanneet toisiaan ainoastaan
aterioilla. Herttuan aika oli ollut hyvin ahtaalla, mutta oli hän
pannut merkille, ettei Kristina lähestynyt suomalaisten herrojen
rouvia, jotka linnassa olivat tavallaan vankeina. Itse asiassa oli
hän siihen tyytyväinen, mutta aprikoi mielessään, kuinka hänen
Mariansa olisi menetellyt sellaisissa olosuhteissa.
Ruotsiin palattua synkistyi valtiollinen taivaanranta.
Valmistauduttiin Sigismundin pikaiseen saapumiseen, ja monet merkit
maassa osoittivat, että kuninkaan kannattajajoukko lisääntyi.
Kristinalla oli kyllin ymmärrystä salata pelkoaan, yksinpä
puolisoltaankin. Mutta Kaarle näki sen hänen katseistaan ja antoi
puolisolleen tunnustuksen siitä, että tämä tiesi hillitä itseään.
Nämä havainnot teki herttua silloin tällöin pikimmältään
pistäytyessään Nyköpingissä. Hän oli tähän aikaan matkoilla
alituiseen, milloin Taalainmaassa, milloin muissa maakunnissa,
enimmäkseen Tukholmassa, mistä melkein kaikki käskyt annettiin ja
viestit lähetettiin.
Kun yhteentörmäyksen aika oli käsissä, saapui käsky, että
herttuattaren oli lasten ja koko hovin kera muutettava Örebrohon.
Saapui myös herttuan luottamusmiehiä muutosta huolehtimaan, mutta
kaikki kävi niin äkkipäätään, että herttuatar ymmärsi vaaran olevan
ovella, vaikka hän oli vaiti pelostaan ja totteli vastaväitteittä.
Kristina rouvalla ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi ensi kerran
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi.
Herttua kirjoitti ja käski ankarasti, ettei hänen tytärtään saanut
tehdä levottomaksi millään huhuilla, mieluimmin oli hänet pidettävä
erillään kaikista valtiollisista tapauksista.
Herttuan kirjeet sisälsivät ohjeita kaikkinaisten tapausten varalta,
ja hän odotti, että herttuatar rikusta rikkuun noudattaisi hänen
tahtoaan. Mutta aina kirjeet päättyivät rakkailla terveisillä hänen
tyttärelleen Katarinalle ja pikku pojalleen; mutta ei riviäkään, ei
sanaakaan ollut tarkoitettu erityisesti hänen puolisolleen.
Herttuatar rukka, hän milloin vihoitteli, milloin itki; jääkuori oli
sulanut hänen sydämensä ympäriltä, hän rakasti puolisoaan ja kärsi
hänen kylmäkiskoisuudestaan.
Mutta koskaan, koskaan ei hän sitä näyttäisi. Kristina rouvalla
oli ylpeä mieli, ja hän oli näyttävä, että saattoi elää ilman
rakkauttakin.
* * * * *
Ylväs rouva oli Nyköpingistä päästänyt ylhäisimmät hovineitsyensä
kunkin kotiinsa ja tuonut ainoastaan kaksi vaatimattominta mukanaan
Örebrohon.
Toinen oli Maria Näf, Taalaissa tapetun skotlantilaisen vapaaherran
tytär, toinen, Kaarina, taasen oli oppineen professorin Nicolaus
Bothniensiksen tytär.
Nämä molemmat neitoset istuivat linnan neitsytkamarissa ahkerin käsin
pistellen muuatta herttuattaren ylistetyistä koruompeluksista. Se oli
oviverho, paksua flanderilaista silkkiä, jonka armollinen rouva oli
tuonut mukanaan kotoaan ja johon oli ommeltava leopardeja ja hirviä
kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asennoissa.
Kaarina neitsyt, joka purki hienoa kultalankaa kerältä, huudahti
pelästyneenä:
"Voi minua, kultalanka on lopussa, ja herttuatar sanoi, että sen
pitäisi riittää koko työhön!"
"Hän tietenkin saa antaa lisää", vastasi Maria ja kohotti tuokioksi
katseensa monisarvisesta hirvestä, jota hän parhaallaan piirsi
kankaalle.
"Kyllä kuulee, ettet tunne häntä", vastasi toinen huoaten.
"Vaikka olenkin ollut täällä kauemmin kuin sinä?"
"Niin, muutamia kuukausia! Mutta hän on aina ollut ystävällisempi
sinua kohtaan... Kenties hän luulee sinun viihtyvän täällä."
"Minähän viihdynkin", vastasi Maria ja kallisti päätänsä, tarkastaen
voisiko vielä laittaa pienen sarvenhaaran.
"Mutta minä en!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Oi, olisinpa
kultaisessa kodissani, sisarusteni ja ystävieni seurassa!"
Maria katsoi veitikkamaisesti häneen. "Ketä ystävistäsi kaipaat
enimmän?"
"En tiedä", vastasi Kaarina punastuen.
"Jos luottaisit minuun, viihtyisit varmaan paremmin", tuumi Maria.
"Kuinka niin?"
"Me voisimme puhua hänestä."
"Sitä juuri minä en tahdo."
"Olkoon sitten, minä en ole utelias."
"Et ymmärtäisi minua!"
"Niin, mahdollisesti en."
Syntyi tuokion hiljaisuus. Maria piirusti ja Kaarina pisteli
neulalla. Sitten hän huokasi syvään: "Sano minulle, Maria, oletko
koskaan rakastanut?"
"En koskaan!"
"Mutta miksi et?" kysyi Kaarina kummissaan.
"Vietin yksinäistä elämää äitini kanssa. Sitten hän kuoli, luojan
kiitos, sillä aivan kohta sen jälkeen..." Hän katkaisi sanansa
kauttaaltaan väristen.
"Jospa ymmärtäisin, kuinka voit ottaa tuon kamalan tapauksen niin
tyynesti."
"Mitäpä voin?"
"Minä olisin varmaan tullut hulluksi."
"Jumala on minut siitä varjellut, Rukoilen joka päivä, että
elämälläni ja toimillani voisin huojentaa osan isäni taakasta."
"Mutta en ymmärrä, kuinka voit aina olla niin iloinen."
"En voi sille mitään, millainen olen."
Taasen syntyi lyhyt hiljaisuus. "Sinä olet hyvä tyttö, Maria",
puuskahti Kaarina. "Ja tahdon avata sinulle sydämeni, vaikket
ymmärtänekään minua... Osaatko kehrätä ja kutoa?"
"Kyllä toki, kotona laitoin aina kankaita."
"No, kuka sinua auttoi rohdinten vitomisessa?"
"Aina piiat!"
"Minua auttoi _hän!_ Kuka sinulle antoi loimenpäitä, kun pujottelit
kangasta niisiin?"
"Äiti melkein aina."
"Minulle antoi _hän_, ja ne olivat suloisimpia hetkiämme... hitaasti
se kävikin."
"Sen voin uskoa."
"Kuka sinulle teki puolia?"
"Karjapiiat."
"Hän minulle teki, ja millaisia puolia! Ja kun minua janotti, meni
hän kaivolle ja hilasi sieltä koko kapan vettä ja sitten toi hän
kapalla vettä, ja me joimme väliin kukin erikseen, mutta useimmiten
samalla kertaa. Oi, kuinka se oli suloista."
"Kuinka hän pääsi niin likeisiin väleihin?"
"Apulainen kuuluu aina perheeseen. Mutta sitten joutui hän riitaan
veljeni Olavin kanssa, ja hän on aivan hirveä!"
"Etkö voinut sovittaa heitä?"
"Minäkö... etkö ole kuullut Olavista puhuttavan?"
"En tietääkseni."
"Hän on laajalta tunnettu siitä, että voi ajaa ulos perkeleitä",
kuiskasi Kaarina.
"Ei suinkaan niitä liene ollut pappilassa", huomautti Maria.
"Odotahan, niin kuulet. Jaakkoni... tarkoitan apulaista, auttoi
minua, kun leikkasin kankaan puilta, hän kääri sen lukkarilta, ja
sitten hän kysyi, eikö hän saisi mitään palkakseen, vaikka oli tehnyt
joka puolan... minä sanoin ei, tietysti, vaikka minusta se kyllä oli
kohtuutonta, ja sitten kun hän pani oikein koville; täytyi minun
antaa myöten, mutta samassa tulivat isä ja Olavi... Ja siitäkös meno
syntyi! Jaakko ei saanut enää astua jalallaankaan kutomahuoneeseen,
sanoi isä, ja veljeni kehtasi sanoa, että nyt hän oli täydelleen
todistanut voivansa ajaa ulos paholaisia. Kohta sen jälkeen
lähetettiin minut tänne."
"Etkö ole kuullut hänestä sitten?"
"Hyvin harvoin", vastasi Kaarina ja kohotti käsiliinansa kasvoilleen.
"Hirveää, kuinka kuuma täällä on."
Ulkoa kuului ääniä, ovi avattiin, ja sisään tulivat neiti Kätchen,
tuskin viisivuotias Kustaa prinssi ja yhdeksänvuotias Juhani, Juhana
III:nnen ja Gunilla Bjelken poika. Molemmat toiset pitivät kiinni
Kätchenin käsistä ja puhuivat yhteen suuhun.
Kätchen neiti oli neljäntoista vuotias. Hän ei ollut mikään kaunotar,
mutta pienet pyöreät kasvot olivat vaaleanruskeani kiharain
kehystämät. Hymyilevä suu, punaiset posket ja uskolliset, lempeät
silmät miellyttivät jokaista. Tervehdittyään ystävällisesti nuoria
neitsyitä kiinnitti hän jälleen koko tarkkaavaisuutensa pikku
lörpöttelijöihin, jotka edelleen pitivät hänen käsistään.
Nuorin, Kustaa, oli ilmeisesti terve ja reipas poika. Hän ei
suurestikaan muistuttanut herttuaa; suuret siniset silmät loistivat
hyvyyttä ja elämänhalua, ja valkoiset kiharat, jotka kiemurtelivat
hänen kaulallaan, tekivät hänet oikeaksi pohjolan pojan eduskuvaksi.
Juhani prinssillä oli hyvä ja ystävällinen, mutta samalla veltto
ulkonäkö. Yleensä oli jotakin levotonta hänen olennossaan, -- mutta
tällä kertaa hän piteli lujasti prinsessan kädestä ja katsoi häneen
aivankuin olisi nähnyt hänessä ainoan, jolta saattoi toivoa oikeutta.
"Kätchen, eikös minun pitänyt antaa talonpojalle rahat hevosesta?"
huusi pienin ja pudisti häntä käsivarresta.
"Kyllä, rakkahin, teit aivan oikein!"
"Kätchen, eikö pidä olla tarkka rahoistaan eikä heitellä niitä pois?"
huusi vanhempi, melkein itkien ajatellessaan, ettei hänen nytkään
ollut myönnetty olleen oikeassa.
"Tietysti, Juhani kulta", sanoi Kätchen hyväillen. "Mutta eihän
Kustaa olekaan heitellyt."
"Mutta eikös talonpoika tahtonut lahjoittaa hevosta Kustaalle?"
"Niin, kyllä, mutta..."
"Etkö nähnyt miten paikkainen hänen takkinsa oli. Eikö minun pitänyt
antaa hänelle uusi takki, kun hän antoi minulle hevosen?" huusi
pienokainen ja tarttui Juhanin molempiin käsivarsiin.
"Kustaa on aina oikeassa", sanoi tämä tuskallisella ilmeellä.
"Tavallaan olette oikeassa molemmat", vastasi prinsessa välittäen.
"Oliko talonpoika sitten väärässä?" kysyi Kustaa kovasti kiintyneenä
asiaan.
"Ei", vastasi prinsessa nauraen. "Minusta hän oli enimmän oikeassa."
Kustaa nauroi ja taputti käsiään, ja pian yhtyi Juhani siihen kaikin
voimin.
"Me olemme olleet yhtä oikeassa kaikki kolme", huusivat pojat ja
karkeloivat yhdessä ympäri.
"Tahdotteko nyt kuulla, mitä minä tarkoitin?" sanoi Kätchen nauraen
mukana.
"Kyllä me tahdomme!"
"Talonpoika teki oikein puolestaan, sillä kuten hän sanoi: kauniimpaa
varsaa ei ole olemassa. Hän varmaankin ajatteli: herttua on ollut
hyvä meitä kohtaan, nyt tahdon palkita hänelle miten parhaiten voin,
ja niin otti hän varsan, mukaansa halkoalukseensa ja toi tänne."
"Mutta eihän herttua, vaan Kustaa..."
"Niin, minähän sen sain."
"Luuletteko, että herttua voisi ratsastaa sellaisella hevosella?"
Molemmat pojat pyrskähtivät raikkaaseen nauruun.
"Ei, mitenkäs hän voisi!"
"Juuri siksi sai Kustaa sen", jatkoi prinsessa. "Mutta kun hän näki,
että talonpojalla oli kulunut ja paikattu takki, silloin teki hän
oikein, kun antoi hänelle rahaa uuden ostamiseen. Eikös niin, Juhani?"
"Mutta sanoithan, että minäkin olin oikeassa."
"Niin olit, sillä koskaan ei pidä rahoja heitellä suotta menemään."
"Ei pidäkään", toisti poika tyytyväisenä.
"Kas, täältähän vihdoin löydän pikku neitini", virkkoi
neljännellekymmenelleen ehtinyt rouva, joka juuri astui huoneeseen.
Hän oli rouva Heidin von Diffanosa, nuoren prinsessan hovimestaritar.
Syntyjään hän oli hollannitar; hänen miehensä oli ollut Ruotsin
palveluksessa ja kaatunut Suomessa. Herttua, joka tunsi Heidin rouvan
ja piti hänestä, uskoi hänelle prinsessan kasvatuksen.
Iltapäivät olivat aina omistetut opinnoille, mutta tänään oli neiti
ensi kerran lyönyt laimin oppituntinsa.
Kätchen meni heti opettajatartaan vastaan. "Olemme olleet ulkona
kävelemässä", sanoi hän, "en tahtonut vaivata teitä pyytämällä
tulemaan mukaan."
"Miksei, suloisin neitiseni?"
"Luulin teidän kirjoittavan kirjeitä, kun ei ollut aikaa antaa
tuntiakaan."
"Minullako?... Kuka sitä on sanonut?"
"Juhani, etkö sanonut, että Heidin rouva oli lähettänyt palvelijan..."
"Kenen kumman palvelijan?"
"En ole nähnyt häntä ennen."
"Taivaan vallat, mitä tämä merkitsee? Sanoiko se hävytön ihminen
vielä muutakin?"
Nyt poika pelästyi, hän luuli tehneensä jotakin pahaa ja kääntyi pois.
Heidin rouva näytti hyvin levottomalta, mutta pikku neiti vihjasi
häntä tyyntymään ja riensi Juhanin luo, jonka hän veti mukaansa
ikkunankomeroon. "Pidäthän minusta?" kysyi hän.
"Kyllä, enemmän kuin kestään."
"Tahdothan myös tehdä mitä pyydän sinulta?"
"Jos otat minut syliisi ja suutelet minua."