91. Niinkuin siis muistuttaminen samoinkuin muistutuksen
vastaanottaminen, ja edellisen tekeminen ujostelematta, ei tylysti,
jälkimmäisen vastaanottaminen kärsivällisesti, ei vastahakoisesti, on
todellisen ystävyyden ominaista, niin täytyy olettaa, ettei
ystävyydelle ole mitään suurempaa ruttoa, kuin liehakoitseminen,
imartelu ja mielinkielisyys; sillä vaikka kuinka useilla nimillä on
merkittävä tämä, sellaisten kevytmielisten ja petollisten ihmisten
vika, jotka puhuvat kaikkia mielen, eivätkä koskaan totuuden mukaan.
92. Mutta sekä yleisesti kaikissa asioissa teeskentely taas on
moitittavaa, sillä se hävittää arvostelukyvyn ja väärentää sen, että
etenkin sotii se suurimmassa määrässä ystävyyttä vastaan, kun se tekee
tyhjäksi totuuden, jonka puuttuessa ystävyyden nimellä ei voi olla
mitään arvoa. Sillä kun ystävyyden voima on siinä, että ikäänkuin yksi
sielu tulee useammista, niin kuinka se saattaisi tapahtua, jos ei edes
itse kussakin ole sielu aina yksi ja sama, vaan vaihetteleva,
muutteenalainen ja monenlaatuinen.
93. Mitä nim. voi olla niin häälyvää ja harhailevaa, kuin sen mieli,
joka kääntyy toisen ei ainoastaan ajatuksen ja tahdon, vaan vieläpä
kasvonpiirteiden ja viittauksenkin mukaan? "Jos ken sanoo: Ei! minä
sanon: Ei!; jos sanoo: Jaa! sanon minä: Jaa! Lyhyesti, minäpä olen
käskenyt itseäni myöntymään kaikkeen", niinkuin sanoo sama Terentius,
mutta Gnathonin näytelmän osassa, jonkalaisten kanssa seurustelu
todistaa kokonaan kevytmielisyyttä. 94. Kun sitävastoin monet
Gnathonien kaltaiset ovat asemansa, varallisuutensa ja maineensa
puolesta ylhäisempiä, niin on niiden mielinkielisyys tukala, kun heidän
turhamaisuuteensa on tullut lisäksi ulkonainen arvollisuus.
95. Liehakoitseva ystävä voidaan eroittaa ja tuntea todellisesta
huolellisuutta käyttäen samoin, kuin kaikki värillä kaunisteltu ja
teeskennelty väärentämättömästä ja oikeasta. Kansankokous, joka on
kokoonpantu kokemattomimmista, tietää tavallisesti kuitenkin
arvostella, mikä on ero kansansuosiota tavoittelevan, se on
mielittelevän ja kevytmielisen kansalaisen, ja lujaluontoisen, vakavan
ja arvokkaan välillä.
96. Millä imarruksilla Cajus Papirius äskettäin mairitteli
kansankokouksen korvia, kun hän teki lakiehdoituksen kansantribunin
uudestaan valitsemisesta. Minä olin ehdoitusta vastaan, mutta en mitään
itsestäni, minä puhun mieluummin Scipionista. Kuinka suuri,
kuolemattomat jumalat, oli hänessä kunnianarvoisuus, kuinka suuri
puheessa juhlallisuus! niin että hänet helposti voi pitää Roman kansan
johtajana, eikä sen seuralaisena. Mutta olithan sinä saapuvilla ja
hänen puheensa on kaikilla käsissä. Siis tuli kansaa suosiva laki
kansan äänestyksellä hyljätyksi. Ja palatakseni itseeni, te muistatte
Qvintus Maximuksen, Scipionin veljen, ja Lucius Mancinuksen ollessa
consuleina, kuinka Cajus Licinius Crassuksen laki pappisvirasta näytti
kansaa suosivalta! Sillä virkakuntien täyte-vaali yritettiin siirtää
kansan suosionosoituksen varaan, ja hän ensimmäisenä alkoi toriin päin
kääntyneenä puhua kansalle. Kuitenkin voitti kuolemattomien jumalain
kunnioitus, minun esityksestäni, helposti hänen mielittelevän puheensa.
Se tapahtui minun praetorina ollessani viisi vuotta ennen, kuin minä
tulin consuliksi. Sen vuoksi tuli tuo juttu enemmän asian, kuin
virkamahdin vaikutuksella puolustetuksi.