86. Mutta sitä enemmän ansaitseekin moittimista niin suuri,
välttämättömimmässä asiassa osoittuva, huolettomuus. Sillä ystävyys on
inhimillisten asiain joukossa ainoa, jonka hyödystä kaikki ovat
yksimielisiä, vaikkapa halveksivat useat itse hyvettä ja sanovat sen
olevan tavallaan kerskailua ja teeskentelyä. Useat pitävät halpana
rikkautta, joita, vähään kun ovat tyytyväisiä, ilahuttaa yksinkertainen
ravinto ja vaatetus; mutta kunnianvirat, joiden halusta eräät hehkuvat,
kuinka monet halveksivat niitä niin, etteivät pidä mitään
mitättömämpänä, ei mitään vähäpätöisempänä! ja samoin on muiden
asioiden suhteen, jotka muutamista näyttävät ihmeteltäviltä, on sangen
useita, jotka eivät pidä niitä minkään arvoisina, mutta ystävyydestä
kaikki viimeiseen asti ajattelevat samaa, sekä ne, jotka ovat
antautuneet valtion toimiin että ne, joita huvittavat tieteiden
tutkiminen ja oppi, ja ne, jotka levollisina hoitavat omia toimiansa,
vihdoin nekin, jotka ovat kokonaan antautuneet aistillisiin
nautintoihin, ettei nim. ilman ystävyyttä elämä ole minkään arvoinen,
jos vaan tahtovat elää jossakin suhteessa jalon ihmisen tavalla.
87. Ystävyys, näette, käy ihmeellisellä tavalla kaikkien elämän
lajien lävitse eikä salli, että mikään vietettävän ijän suhde
olisi hänestä itsestään osaton. Vieläpä, jos joku on niin raaka- ja
kauhea-luontoinen, että hän pakenee ja vihaa ihmisten kohtaamista,
jollaisen olemme kuulleet erään Timonin olleen Athenassa, niin ei hän
kuitenkaan voisi sietää, ettei olisi itsellään jotakuta, jonka seurassa
voisi syytää katkeruutensa myrkkyä. Ja tähän päätökseen saattaisi tulla
parhain, jos jotakin sellaista voisi sattua, että joku jumala
ottaisi meidät pois tästä ihmisten joukosta ja asettaisi johonkin
yksinäisyyteen ja siellä tarjoten runsaasti ja yltäkylläisesti kaikkia,
mitä ihmisluonto kaipaa, ottaisi kokonaan pois ihmisen näkemisen
tilaisuuden. Kuka olisi niin tunteeton, joka voisi kestää sellaista
elämää ja jolta ei yksinäisyys ottaisi pois kaikkien huvitusten
nautintoa.
88. Tosi on siis tuo lauselma, jonka olen kuullut meidän ukkojemme
kertovan, kuulleensa toisilta vanhuksilta, Tarentilaisen Archytaan
nim., niinkuin luulen, tavallisesti sanoneen: "Jos joku astuisi ylös
taivaasen ja katselisi maailmanrakennuksen luontoa ja tähtien
kauneutta, niin suloton olisi hänelle sen ihmettely. Mutta se olisi
hänelle ihanin, jos hänellä olisi joku, kenelle siitä saisi kertoa".
Luonto siis ei rakasta mitään yksinäisyyttä, ja nojautuu aina johonkin
ikäänkuin käsitukeen, joka on sitä mieluisempaa, jota parempi ystävä
on.