Minä jos sanoisin, etten ole Scipionin kaipauksesta liikutettu, kuinka
oikein siinä teen, siitä pitäkööt viisaat huolta, mutta varmaankin
valehtelisin. Sillä minä ikävöitsen jäätyäni orvoksi sellaisesta
ystävästä, jollaista, niinkuin luulen, ei ketään koskaan ole oleva, ei
ketään, niinkuin saatan vakuuttaa, varmaankaan ole ollut. Mutta minä en
tarvitse mitään lääkettä; minä lohdutan itse itseäni, ja enimmästi
sillä lohdutuksella, että olen vapaa siitä erhetyksestä, joka useimpia
vaivaa heidän ystäviensä kuoleman tähden. En luule mitään pahaa
tapahtuneen Scipionille; minulle on tapahtunut, jos jotakin on
tapahtunut. Omista onnettomuuksistansa taas raskaasti sureminen ei ole
ystäväänsä, vaan omaa itseänsä rakastavan ominaista.
11. Kuka todellakin voisi sanoa, ettei hänelle ole käynyt mainiosti?
Paitsi jollei hän nimittäin -- joka ei laisinkaan ollut hänen
tarkoituksensa -- toivonut katoomattomuutta, mitä ei ole hän
saavuttanut, jota ihmisellä on oikeus toivoa? Hän, joka kohta
nuorukaisena kohosi verrattomalla miehuudella ylemmäksi kansalaistensa
suurinta toivoa, joka heillä, kuu hän vielä oli poika, jo oli ollut
hänestä; joka ei koskaan hakenut consulivirkaa, valittiin kahdesti
consuliksi, ensi kerran ennen lain määräämää aikaa, toistain itselleen
oikealla, mutta valtakunnalle melkein myöhäiseltä ajalla; joka kaksi
tälle valtakunnalle sangen vihamielistä kaupunkia kukistettuansa ei
päättänyt ainoastansa kokonaan nykyisiä sotia, vaan tulevatkin. Mitä
minä sanoisin hänen miellyttävistä tavoistaan, hänen hellyydestään
äitiänsä kohtaan, hänen jalomielisyydestänsä sisariansa, hänen
hyvyydestään omaisiansa, hänen rehellisyydestänsä kaikkia kohtaan? Ne
asiat ovat teille tunnetuita. Kuinka rakas sitävastoin hän oli
kansakunnalleen, osoitti suru hänen hautajaisissansa. Mitä siis tätä
muutamien vuosien lisä olisi voinut huvittaa? Sillä vaikkei vanhuus
olekaan rasittavaa, niinkuin muistan Catonin vuotta ennen, kuin hän
kuoli, keskustelleen minun ja Scipionin kanssa, kuitenkin vie se pois
sen elonvirkeyden, joka Scipionilla nyt vielä oli.
12. Sentähden oli hänen elämänsä sellainen joko onnen tai maineen
puolesta, ettei siihen voinut tulta mitään lisäksi; kuoleman tunteen
taas hävitti sen nopeus. Mutta siitä tavasta, millä hän kuoli, on
vaikeata päättää, mitä ihmiset siitä arvelevat, sen te tiedätte. Sen
voi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että Publius Scipionille niistä
useista päivistä, joita hän oli nähnyt elämässänsä sangen juhlallisia
ja iloisia, se päivä oli kuuluisin, kun senatin kokouksen päätyttyä
senatorit, Roman kansa, liittolaiset ja Latinalaiset saattoivat illalla
takaisin hänet kotiin edellisenä päivänä, ennenkuin hän erosi elämästä:
että hän näytti niin korkealta kunnia-arvon asteelta saapuneen pikemmin
taivaallisten, kuin menneen manalaisten luo.