1. Auguri Qvintus Mucius kertoi tavallisesti apestansa Cajus
Laeliuksesta paljon muististaan ja hupaisesti eikä epäillyt
nimittää häntä jokaisessa keskustelussansa viisaaksi. Minut taas,
nuorukais-ikään päästyäni, vei isäni tämän Scaevolan luo, määräten,
etten siihen asti, kun voisin ja saisin olla, koskaan luopuisi ukon
sivulta. Niin ollen kätkin minä muistiini useita hänen älykkäitä
haastelujansa, useita myös hänen lyhyitä ja sattuvia lauseitansa sekä
halusin tulla hänen ymmärryksestänsä oppineemmaksi. Mutta hänen
kuoltuansa läksin minä pontifex Scaevolan luo, jonka uskallan neronsa
ja rehellisyytensä puolesta sanoa valtakuntamme etevimmäksi mieheksi.
Mutta tästä toistain, nyt palajan auguriin.
2. Sekä yleiseen monesti että erittäinkin muistan, kuinka hän kotonaan,
istuessansa puolipyöreässä nojatuolissaan, niinkuin hänellä oli tapana,
kun sekä minä että sangen harvat hänen tuttavansa olimme yhdessä, yhtyi
siihen puheaineesen, joka silloin oli melkein kaikkien suussa. Sillä
varmaankin sinä, Atticus, ja sitä enemmän, koska seurustelit paljon
Publius Sulpiciuksen kanssa, siihen aikaan, kun hän kansantribunina
joutui kuolettavaan vihaan silloisen consulin, Qvintus Pompejuksen,
kanssa, jonka kanssa hän oli elänyt sangen ystävyytyneenä ja
rakastavasti, muistat, kuinka suuri oli ihmisten joko ihmettely tai
valitus. 3. Sentähden Scaevola silloin, kun oli sattumalta maininnut
juuri siitä asiasta, esitteli Laeliuksen, ystävyyttä koskevan,
keskustelun, jonka hän oli pitänyt tämän ja toisen vävynsä, Cajus
Fanniuksen, Markuksen pojan, kanssa muutamia päiviä jälkeen
Africanuksen kuoleman. Sen keskustelun pääkohdat panin minä muistiini;
jotka olen tässä kirjassa mieleni mukaan esitellyt: olen nimittäin
asettanut heidät ikäänkuin itse puhuviksi, ettei "sanoin minä" ja
"sanoi hän" tulisi liian usein väliin lisättäväksi, ja että puhe
näyttäisi aivan kuin silmien edessä itse läsnäolevien pitämäksi.
4. Sillä kun sinä olet usein pyytänyt minua kirjoittamaan jotakin
ystävyydestä, näytti asia sekä yleisesti kaikkien tuntemisen että
varsinkin meidän likeisen tuttavuutemme arvoiselta. Olen siis aivan
mielelläni ryhtynyt asiaan, hyödyttääkseni useita sinun pyynnöistäsi.
Mutta, niinkuin "Cato Major'issa", joka sinulle omistettuna on
kirjoitettu vanhuudesta, olen asettanut Catonin ukkona keskustelevaksi,
koska ei kukaan henkilö näyttänyt soveliaammalta puhumaan siitä
ikäkaudesta, kuin hän, joka sekä sangen kauvan oli ollut vanhuksena
että itse vanhuudessa oli ennen muita ollut arvossa pidetty, samoin,
kun olemme isiltämme kuulleet Cajus Laeliuksen ja Publius Scipionin
likeisen tuttavuuden olleen erittäin mainittavan, näytti minusta
Laeliuksen persona soveliaalta keskustelemaan ystävyydestä juuri niitä,
mitä Scaevola muisti hänen haastelleen. Mutta tämänlaisilla
keskusteluilla, jotka perustuvat vanhojen, ja vieläpä kuuluisien,
miesten arvollisuuteen, näyttää, en tiedä mistä syystä, olevan enemmän
vakavuutta. Siis itse omaa kirjaani lukiessani tulen minä toisinansa
sellaiseen mielentilaan, että luulen Catonin, enkä itseni, puhuvan. 5.
Mutta niinkuin silloin vanhukselle vanhana vanhuudesta, niin olen tässä
kirjassa ystävälle parhaana ystävänä ystävyydestä kirjoittanut. Silloin
puhui Cato, sillä vanhempaa kuin hän ei ollut melkein ketään niinä
aikoina, ei ketään ymmärtäväisempää: nyt Laelius, ollen sekä viisas
(sellaisena nim. ovat he hänet pitäneet) että erinomainen ystävyyden
maineesta, puhuu ystävyydestä. Soisin, että sinä kääntäisit hetkeksi
mielesi minusta ja otaksuisit itse Laeliuksen puhuvan. Cajus Fannius ja
Qvintus Mucius tulevat appensa luo Africanuksen kuoleman jälkeen. He
alkavat keskustelun; siihen vastaa Laelius, jonka koko haastelu on
ystävyydestä; sitä lukiessasi olet sinä itse tunteva itsesi.