Salaman tulo Viipuriin. -- Kenraali Streboff. -- Santta Annan torni.
-- Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta
rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.
Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä,
oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler
ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt
ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones
oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa,
ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa
hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart
olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.
"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo
saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä
eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi
pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena
suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta
joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on
hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen
hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."
"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai
saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo
on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai
Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin
kuluttua on vankimme."
"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon"
vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee.
Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille
pitkää nenää."
Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo
Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin.
Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet
nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.
"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.
"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi
Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa
on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi
kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."
Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti
paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo
ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä
onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth
nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette
Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo
oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä,
joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin
_tätä_ salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja
koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla
kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle
kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen
toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu
merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.
Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä
katseltiin tarkoin.
Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta.
Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi
harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi
Viipurin satamaan.
"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen,
katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita
aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea
uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin
lipun pilkkaamisesta."
"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden
silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä
mustana pilkkuna syvällä satamassa.
Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä
käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät
uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin
helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero,
millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli
kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti
väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman
ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla,
osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff
lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja
kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.
Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne
saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti.
Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään
kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli
päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti
Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman
tulosta ja mitä lastia sillä oli.
"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä
linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen.
Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän
rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla
tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa
Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet
ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen
asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa
panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin
rosvoja ja murhapolttajia."
Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies,
lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli
herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä
noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen
huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:
"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."
"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle
luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."
Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.
"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali
hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää
rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin
velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen
varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."
"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen
rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta
summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini.
"Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa
taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."
Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini
rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän
rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja
tarvitsi rangaistusta.
"Teidän _täytyy_ vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali
kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen;
ymmärrättekö minua?"
"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua",
vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä
rahassa."
"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"
"On", vastasi Milenius.
Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi
kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi
kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä
venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän
vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.
"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin
vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa
hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."
Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä.
Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan
lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen
menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.
"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin
tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista,
sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin
kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan.
Tottahan te seuraatte minua, katteini?"
"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi,
sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra
kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne
Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."
"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole
aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi
kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun
pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."
Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin
etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen
vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari
virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan
tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat
takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali.
Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia
linnasta.
Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo,
ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät
vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä
tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita
vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.
"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.
"Pankkiin", vastattiin hänelle.
"Eiköhän se ole kaupungissa?"
"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta,
peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."
"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä
muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.
"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa
varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia
aarteita", vastasi kenraali hymyillen.
Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat.
"Minnehän häntä vietiin?"
"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini
laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki
katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä
vastaan.
"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne
lävitse", sanoi toinen upseerista.
Katteini huomasi joutuneensa ansaan.
"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä,
"näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"
"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä",
vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen
nähden on rankaistava."
Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille
ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai
pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.
"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."
Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti
kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja
kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain
muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin
hänelle itselle?
"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.
"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte
tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat
tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."
"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja
hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta
se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan
vallan alamaista."
Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan
päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.
Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee
olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista
suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa
liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse
tornista."
"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä
ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä
ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi.
Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."
"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota
minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani
valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane,
kenraali Streboff."
"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten
tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi
Petrovits Augustoffin puoleen.
"Onko teillä mitään muuta sanottava?"
"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin
neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta
ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma
tekee hänelle pahaa."
"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen.
"Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät
ystävät."
Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois.
Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain,
mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni
herätti hänet unelmistaan.
"Tulkaa muassani, suojanne on valmis", sanoi linnan päällikkö
käskevällä äänellä. "Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille
annetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä
pihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?"
"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan", vastasi
katteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän
ja puhuvan. "Mutta malttakaa", ajatteli katteini itsekseen,
"vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia.
Minäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin
saattekin vielä maksaa."
Katteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.
Tuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä
sellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut
sisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä
ikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja
hänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna
oli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa
suojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli.
Kalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia
hämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat
sitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan
Barinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa.
Katteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja
siten kostaa Streboffille.
"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden
vanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas
jätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat
ystävääsi Augustoffia", sanoi tuo vanha upseeri.
"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan", vastasi katteini, joka tuskin
osasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen
vanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi
kestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian
saataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis
ollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn
vapauttamisesta.
Katteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta
hyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain
veneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni
oli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan
Bestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.
Pieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi
sinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon
ynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein
venäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini
puolestaan ei voinut kärsiä.
Sisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan
ollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan.
Päinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti
surua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen.
Venäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia,
kumarsi ja astui takaisin ovea päin.
"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua", sanoi katteini
saksaksi.
Mies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi
äkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:
"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on
mahdollista."
Katteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:
"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan
miehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän
sinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan
pakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta
ruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta."
Bestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen
katteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos
tuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.
"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä",
sanoi katteini. "Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja
ruhtinattaren kesken sovittu."
"Herra, henkeni on teidän vallassanne", vastasi kasakka noustessansa.
"Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja
hänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä
tiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan."
Nyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut
ruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa
ruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan
tornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli
aikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.
"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista", sanoi katteini.
"Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja
ankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka
silloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte
te heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun
minä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin,
Bestysjeff?"
"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava
viha", vastasi kasakka. "Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini
mukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin,
kuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään,
sanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin,
että saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna
sitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä
olin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50
ruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin
kävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi.
Sitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin
minut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän
kertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli
väkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme
ystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä,
sai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin
olisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha
Augustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen
ruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton
halu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut
ruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän
syleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki."
"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana
terveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte
hänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä
olemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä
me ai'omme toimia."
Katteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen,
minkä hän antoi Bestysjeffille.
"Anna tämä ruhtinaalle", sanoi hän; "ikkunanloukossa odotan minä hänen
pihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on
minut ymmärtänyt."
"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne", sanoi kasakka.
"Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne.
Henkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas
luoksenne."
Yksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin,
hautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko
hän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos
niin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin
katteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt,
minkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi
petetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja
elämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan
saisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän
mennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa
olivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä
heräsi pahoja aavistuksia.
Hän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia
kulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle
merimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan
luokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien
puitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen
pukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän
seisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan
oikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte
harvoin askelin torniin.
Katteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei
epäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen
eikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi
luottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui
vuoteelle, jossa pian nukkui.
Kun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta
ikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen
hauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen
aterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka
ilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan
huomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut
sula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä
katteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli
saanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli
se henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin
meripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli
pako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff
uudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun
nyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen
pontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä
hyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.
"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa", sanoi kasakka.
"Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja
vanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan
ulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta
kuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän
viholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?"
Katteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi
kasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille.
Venäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in
käytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi
mitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä
Bestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi
hän kasakalle puolikuiskaten:
"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin,
olet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko
yhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille,
pelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika
kiusan, sano suostutko siihen?"
Kasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua;
hän vastasi.
"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä."
"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden,
vaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista
päästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle."
"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin", kuiskasi kasakka
hämmästyen. "Mitä ajattelettekaan herra?"
"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin",
vastasi katteini. "Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki
ne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut
ja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun
mikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun
epäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin
että saavutan tarkoitukseni."
"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in,
hänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta", jupisi kasakka.
"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt
herkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat
pöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi.
Sellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä.
Sill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi
vesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan
loukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet
minunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä
lapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne."
"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte
henkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin", vastasi kasakka.
"Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin
puolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen
silmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon
kumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä."
Asetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti
suojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten
huudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.
"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi
päällikköä tulemasta tänne", jupisi katteini. "Minun jäi saamatta
kymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa
tuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että
minä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan
sekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa."
Kun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita
ulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi
näkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.
"Tässä nyt olen veikkoni", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia
ja suudellen häntä molemmille poskille. "Mitä näenkään? viiniä ja
hyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta
ja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni,
kohteliaisuudestasi."
"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni", vastasi katteini
kohteliaasti. "Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli
yksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan
kenraalin herkut kulumaan."