Salaperäinen nainen. -- Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä
kieltää. -- Myrsky. -- Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? -- Kun
hätä on pahin, on apu lähin.
Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää
näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä,
sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla;
peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa
kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.
Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi
luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius
kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli
koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei
hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja
ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia,
jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan,
ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui
nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui
varjoon salongin alipäähän.
Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja
sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta
myöten astumaan oudolle laivalle?
Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät
näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja
kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa.
Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi
ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.
Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti
huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän
nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se
nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?
"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.
"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja
hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee",
vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.
"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"
"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen",
vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista
tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen,
laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin,
ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle
puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."
Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti
häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle
häntä.
"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte
olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen
minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa
siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä
tunto ja velvollisuus käskevät."
"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt,
kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi
nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se
oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta
nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle
lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi
vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden
vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli
Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja,
hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi
väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan
kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja
sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain
aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa
heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja
hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen
käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan
edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.
"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi
maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen
maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni
ja tuskani oli rajaton."
"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän
katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa
ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia.
Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus
helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin
linnassa."
"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota
joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky
puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan
vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata
rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina
eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis
torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään
vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä
puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki
kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä
ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki
merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta
pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella
surkuttelulla kuin mielihalulla.
"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi
ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut
vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet
vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut
varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla
oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain
Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin
linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa
olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta
kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius
Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos
hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan
karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni
vapauttamiseksi."
Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.
"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle
paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia
saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia
kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi,
lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin
toivoa."
"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että
ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten
oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi
siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja
tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä
rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun
tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa.
Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin
tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."
"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän
satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin
laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä
ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että
löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut
saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten
teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa
heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja
kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä
ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä
huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa
puolisoni vapauttamiseksi."
Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta
murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä
ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena
katteinin vastausta.
Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella
on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli
vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia
puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori,
rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle
kätensä.
"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää,
vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu
siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni
saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä,
että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun
surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen,
lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."
"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi
ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan
odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne
rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle
ruhtinaan vapauden hinnaksi."
"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan",
vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen
saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän
helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."
Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat
tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin
pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä
eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia
niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.
Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.
"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille.
"Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus.
Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja
teistä."
"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi,
saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"
Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin
tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:
"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen
ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen
niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että
velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."
Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen
raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen
auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta.
Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua
Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.
Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi
muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian
tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus;
samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen
luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten
välillä.
Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä.
Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on
kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo,
jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama
tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat
Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot,
silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla
varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.
Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi
suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on
kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.
"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai
saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme
heidät kelpotavalla."
Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva
Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan
nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän
pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin
silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille
kylmäverisesti ja tyynesti.
"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna
parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."
"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi
luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.
Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda
täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen
lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord
muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja
sanoi sitte katteinille:
"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki
purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen
etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle
johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni
-- minä vien laivan saaristoon."
"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini.
"Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä
takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."
Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun
muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin.
Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi
katteinille:
"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."
"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi
jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää
lisää!"
"Se tehdään."
Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla
kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset.
Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat
riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut
avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä
hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla
sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi.
Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle
saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.
"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.
"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet
auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät.
Willner hoi!"
"Herra katteini!"
"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle,
niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."
"Se tehdään, katteini."
Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että
höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon,
vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät
arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja
suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella,
että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä
käsketään.
Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa.
Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä,
Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin
laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen
tekemättä mitään vahinkoa.
Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan
saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä
tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu
oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri
vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan
hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli
tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.
Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia
oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei
siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan
ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja
ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava
vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti.
Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin
lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat
silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka
tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka
Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä
lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään.
Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli
lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.
Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli
nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se
oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä
edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja
jyrisevällä äänellä huusi hän:
"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se
on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme
saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen
minä sanon."
Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja
pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle
puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat
raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit
pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:
"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt
koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja
Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon,
joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama
makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."
Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat.
Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä
vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti
kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa
kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia.
Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama
yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin
huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu
vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on
onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli
nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta
ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin,
se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla
ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all
right, mutta sen täytyy upota.
Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka
verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja;
Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen.
Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.
Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa,
niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan
Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin
koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto
saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi
tykkänään sen taakse.
Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse
komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa,
sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.
"Hyvin tehty, luotsi!"
"Hyvin tehty, katteini!"
He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta.
He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat!
toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää
mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla
muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.
"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten
tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä
naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.
Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.
Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan
saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli
mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi
kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä
kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin
kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin
Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin
vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että
kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi
solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat
rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi
käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit
ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi
yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin
lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin
nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa
kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut
pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa
pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo
aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa
ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui
katteinille tuuma mieleen.
"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva
ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä
varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä
saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät
syvyyteen."
Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen
ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.
"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18
virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne,
katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."
Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu",
vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä
kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja
se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen
helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin
satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä
vallan mukavasti loppumatkamme."
Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt
torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä
rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva
sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan
vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista
torpeedo saataisiin ylös.