Kissan maatessa tanssivat hiiret pöydällä. -- Jopa itse Froubrigdekin
kunniottaa uhkapurjehtija-katteinia. -- Yöllinen hyökkäys. -- Kaksi
vihollista parhaimpina ystävinä. -- Salama vie katteininsa onnellisesti
kotiin ja uhkapurjehtija menee täysin purjein avioliiton satamaan.
Katteini ja hänen vieraansa istuivat pöytään, lasit täytettiin ja
Milenius kilisti Santta-Annan komentajan kanssa, toivottaen häntä
tervetulleeksi.
"Sellaisen vangin kuin sinä, veikkoseni, soisin saavani pitää
ainaiseksi", sanoi vanha Augustoff ja katseli kiiltävin silmin
pöydälle levitettyjä herkkuja. "Mutta sanoppa minkätähden olet täällä
ja minkätähden on isämme kenraali sinulle niin ankara ja samalla
niin erinomainen kohtelias, että omista varoissansa lähettää sinulle
herkkuja? Tämä paisti, kuinka oivallista ja mehuista; se on viinissä
keitettyä peltopyytä."
"Sitä sietää kastella viinillä", sanoi katteini iloisesti. "Teidän
maljanne, komentaja; jos kauan olisin vankina ollut, olisin suonut
olevan teidän tapaisen vartijan alaisena. Te hoidatte toimenne oivasti.
Minkä vuoksi minä jouduin tänne? Siitä syystä, että vaadin saatavaani
kenraalilta. Rahan sijaan annettiin minulle vankeutta. Siinä koko asia."
Petrovits Augustoff tyhjensi lasinsa, pyyhkäsi käsin muutaman
viinipisaran huuliparrastansa, piristi silmiänsä ja katseli
salaperäisesti katteinia.
"Moni poloinen saa Venäjällä vankeutta pienemmästä syystä kuin sinä.
Totta puhuakseni on isällämme keisarilla kova rahan puute. Sota maksaa
summattomasti ja hallituksen on täytynyt tehdä suuresti velkaa. Venäjän
rikkaat lahjottavat suuria summia, mutta mitä se tuntuu? Meidän
raha-asiat ovat huonot; paperi käy rahasta. Ranskalla ja Englannilla
on meihin verrattuina äärettömät varat. Odottaa saat, poikaseni, mutta
lopulla voinet toki saada saatavasi."
"Onhan se mahdollista, mutta ainakin väärin", vastasi katteini. "Mutta
te unohdatte juomisen. Tämä viina on oivallista, maistakaa sitä."
Petrovits Augustoff ei tarvinnut kahta käskyä; hän täytti juomalasin
viinalla ja joi sen pohjaan.
"Tiedä se, että minun virkani on aivan yhtä ikävä kuin tärkeä",
sanoi hän; "iloista hetkeä näen harvoin. Istun kuin neuloilla, sillä
ehtimiseen pelkään jotakin tapahtuvan; pyhän Andreaan nimeen; sitä saan
yhä pelätä."
"Mitähän sitte pelkäät setä?"
"Sitäkö kysyt, poikaseni", huudahti vanhus ihmetellen. "Onhan täällä
viidettäkymmentä vankia minun vartioitavana ja silmällä pidettävänä,
ja kun tämä linna ei ole mikään paraatiisi, pyrkivät ne ehtimiseen
karkuun. Siitä ne yhä uneksivat, tuumiskelevat lakkaamatta ja kaikin
tavoin, miten pääsisivät karkaamaan. Ne ovat vilpilliset kuin saatana
ja kavalat kuin ketut, mutta vanhaa Petrovits Augustoffia ei Jumalan
kiitos vielä ole petetty."
"Eihän se olisikaan helppo tehtävä, ha, ha, ha", nauroi katteini, "mutta
onhan teillä apulaisena vartijoita ja sotamiehiä."
"Tuo lohi on Äänisestä tai Laatokasta, se on erinomaisen hyvää", arveli
linnanpäällikkö. "Sinä mainitsit apulaisiani; minkä arvoisia ne ovat?
Tyhjän, ei minkään. Sotamiehet ovat vanhoja, vanginvartijat juomareita.
Ainoa luotettava niistä on Bestysjeff, mutta minkä vuoksi? Sen vuoksi,
että hän on saanut maistaa ruoskaa. Selkäänsaanti ja ruoska ovat
alhaiselle sotamiehelle sama kuin sade ja päivänpaiste maalle. -- Mutta
mitä on tuossa pullossa?"
"Olutta; suvaitsetteko sitä?"
"Se on lempijuomani, sitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen;
antaisitteko lasillisen sitä?"
"Juokaa koko pullollinen, minä en rakasta sitä juomaa."
Päällikkö teki tehtävänsä kuin kunnon mies. Hän joi olutta ja viinaa
ehtimiseen. Hänen muotonsa alkoi punottaa ja mies tuli aika hutikkaan.
Hän rupesi laulamaan ja löi tahtia pöytäveitsellä, joka oli hänen
kädessänsä.
"Minä en huoli Santta-Annasta, en vangeista enkä koko roskasta", pärisi
hän kiikutellen tuoliansa. "Mitähän minun on tekemistä tämän vanhan
tornin kanssa; ei mitään, eläköön viina ja ilo. Kenraali sanoi --
minunhan pitäisi olla kenraali -- hän sanoi sinun jäävän tänne ainoasti
muutamiksi päiviksi, ha, ha, ha, kyllä minä ne päivät tiedän; ne
kestävät vuosia. Täällä saat kyllä oleskella vanhan Petrovitsin kanssa.
Me pidämme joka päivä tällaiset kemut. Mitä, onko viini loppu ja minun
pikarini tyhjä, eikö enää ole viinaa?"
Katteini täytti vanhan juomarin lasin puoleksi viinalla ja puoleksi
viinillä.
"Juokaa ja olkaa iloinen, täällä on niin paljon kuin tarvitaan", sanoi
katteini, joka päällikön puheista ja liikkeistä huomasi juopumuksen yhä
yltyvän. "Kyllä Bestysjeff vangeista huolen pitää, sanoittehan itse,
että voitte häneen luottaa."
"Luottaa, minä en luota muihin, kuin itseeni. Teidän menestykseksenne,
kultapoikani. Hurraa, eläköön ilo tässä vanhassa tornissa. Minä olen
onnellisempi kuin keisari; mitä minua liikuttaa keisari, Streboff tai
koko maailma", änkytti linnanpäällikkö.
Hän joi vielä lasillisen viinaa. Silloin vaipui hänen päänsä vastoin
rintaa, kädet putosivat hervottomasti alas ja silmät ummistuivat. Ukko
vaipui sikeään uneen. Turhaan puisteli häntä katteini, hän ei herännyt.
Katteini nosti ja kantoi hänet vuoteelle. Veitsellä leikkasi hän
hurstin leveiksi kappaleiksi, sitoi niillä nukkuvan kädet ja jalat.
Sitte siirsi hän lampun pöydältä merenpuoliselle ikkunalle. Sehän oli
hänen ja Bestysjeffin kesken sovittu merkki.
Neljännestunnin kuluttua ovi aukeni ja kasakka astui sisään.
Katteini meni häntä vastaan.
"Onko kaikki valmiina?" kysyi hän.
"Vene ja ruhtinas ovat odottamassa vesiportilla", kuiskasi vartija.
"Vanha Strelin on nukkunut vartiopaikalleen. Miten on päällikön laita?"
Katteini otti lampun, viittasi Bestysjeffille ja molemmat hiipivät
vuoteelle.
"Hän nukkuu kuin pölkky", kuiskasi katteini. "Meidän on aika kiiruhtaa."
Samassa silmänräpäyksessä liikahti päällikkö unissansa ja varmaankin
näki hän unta, koska puoliääneen jupisi:
"Sinun maljasi, veikkoni. Ne vangit, ne vain tahtoisivat minut pettää,
mutta maltappas."
Hän nukkui uudestaan. Katteini ja Bestysjeff kiiruhtivat ulos.
"Tarttukaa" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä
pimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; "joutuun, ei
minuutiakaan viivytä, hän ehkä herää."
Bestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin
oltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän
yöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta
lähti vain heikko valojuova.
Nämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta
haahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.
Hän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti,
Bestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle
päin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän
silloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.
Hyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat
pian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.
"Herra", lausui Barinsky katteinille, "minä en osaa lausuakaan
kiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa
ja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin
liikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä."
"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni
ja tuntoni käskivät tehdä", vastasi katteini. "Siitä emme nyt huoli
puhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni
vainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille
ja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti."
"Onnistukoon se", vastasi ruhtinas; "sitä toivon kaikesta sydämestäni,
mutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto."
Miehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.
"Ken siellä?" kuului taaskin laivasta.
"Ystävä", vastasi katteini.
Soudettiin edemmäksi ja vene tuli pian laivan perärappujen luokse.
Alimpana seisoi upseeri paljastettu miekka kädessä ja häntä lähellä
merimiehiä, jotka olivat varustetut pyssyillä ja pistooleilla.
"Teidän asianne?" kysyi upseeri.
"Heti kohta puhutella päällikköä, minulla on kovin tärkeä asia",
vastasi Salaman päällikkö.
"Meidän täytyy ensin tarkastaa vene ja tutkia, onko teillä ehkä aseita
ja ampumavaroja; ennen ette pääse kannelle", vastasi upseeri "James ja
Scott, menkää tarkastamaan vene ja sen miehet."
Kaksi sotamiestä meni heti täyttämään upseerin käskyä. He ilmoittivat,
ettei mitään kiellettyä tavaraa löytynyt. Vasta sitte saivat katteini
ja hänen seuralaisensa astua laivalle. Siellä oli heitä vastaan
ottamassa vartijaupseeri, jolta katteini pyysi saada heti puhutella
päällikköä.
Katteini Milenius kysyi upseerilta laivan nimeä.
Ruuvikorvetti Dragon, katteini Seymour, vastattiin hänelle.
Tuon tiedon saatuansa oli katteini hyvin mielissänsä. Hän oli pelännyt
sen olevan Mirandan ja Cutleria tahtoi hän mieluimmin välttää. Katteini
ei aavistanutkaan, että nuorempi Froubrigde vihasi häntä aivan yhtä
paljon kuin Mirandan ensimäinen luutnanttikin. Apulaisupseeri tuli nyt
sanomaan, että katteini Seymour, joka ensimäisen luutnanttinsa kanssa
oli kajuutassa, laski hänet puheilleen.
Upseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä
Dragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa.
Suuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja
siistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja
Froubrigde, hänen luutnanttinsa.
Molemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui
sisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme
miestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja
Dragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka
vuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella
miehellä olisi sanottavaa.
Mileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja
kohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.
"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini
Seymour, tämän laivan päällikkö", sanoi vanhempi herroista.
"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin
tärkeää laatua" sanoi katteini.
"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on
sanottava."
"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy", vastasi katteini.
"Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan
kanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa."
"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour.
Uhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista
sen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon
uhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin
satamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti."
"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska
virkatoimi", vastasi katteini naurahtaen. "Mutta te, sir, ette tietäne
mitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli."
"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten
tarvitsevat", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.
"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin
linnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita;
lyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään
sadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut
ne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen
olisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa.
Viipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne
olisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua.
Viipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun
12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri
hädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen."
Froubrigden silmät säikkyivät kiukusta.
"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän
vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa."
"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte", kysyi Milenius
levollisena.
"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään
muuta."
"Silloin saatte toivonne täytetyksi", vastasi katteini uljaasti;
"uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä."
Seymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan,
töllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti
sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa
heissä olivat aikaan saaneet.
"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua
ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä
tulee vielä hyvät ystävät."
"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte",
vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää
isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset
ystävät meistä tulee."
Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman
vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen
luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli
enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut
nimeäkään antaa.
"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini
tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän
päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee
kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden
minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne.
Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän
laivallenne."
Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan
selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää
sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä
pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.
"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä
on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut
suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."
"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas
katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte
haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"
"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten
olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.
"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte,
eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä
olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan
arvosta?"
"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi
muuta tarvita kuin yksitavuinen _on_."
"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena
upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne
kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka
osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen
lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."
"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se
onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija
teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini -- se on
Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä
helpolla saa, sehän on mahdotonta."
"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi
katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli
häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä
karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän
kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.
Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour
ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät
arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän
täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän
lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.
"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"
"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä
omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin
kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä
Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen
luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti
yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan
sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, -- kauniimman,
minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne
ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet
ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän
palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta
tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani
kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja
sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna
on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset
purkamistyöhön."
Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.
Hän nousi ja lausui:
"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme
asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."
Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja
Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa.
Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat
häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat
he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen
vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta.
Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka
vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan
keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.
Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne
saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana
tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada
laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne
olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella
kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne
satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"
"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä",
vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti
ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne.
Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme
helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin
ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla
ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on
vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis
myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla,
rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi
ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt
olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse;
nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."
Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli
varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä
hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta
toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys
onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt
mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten
Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa
sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä
sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting
Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle
sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana
vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin
amiraali Dundas'ille.
Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta.
Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan
hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen
sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli
voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut
mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita
Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että
Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti
lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi;
englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.
Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan
vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän
täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän
kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin
varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka
Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä
lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa.
Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä
yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle,
joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä.
Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja
komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten
pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi,
aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla
olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet
valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja
niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on
todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava
ja seuraa onnen ohjausta.
Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman
ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois
laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat
sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan
saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa,
joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite
pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä
kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä
yhtä haavaa.
Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä
huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne
kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen
ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.
Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin
ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta
käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli
silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti
ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja
pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että
englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna.
Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että
venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja
niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat
vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat
melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä
voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen,
että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset
toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja
levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet
mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin
taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä
oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen
Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla
hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen
suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva
hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.
Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja
hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he
olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington."
Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he
kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja
osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama
onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu
mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät
päällikkölaivalle palvelemaan.
Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä
samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka
Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada
tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.
Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni
vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla
varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja
kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja
tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että
kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet
ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni
reitaajallenne hänen tappionsa."
Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli
satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi
ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin,
oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään
tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun
hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän
soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut
Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa
ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja
patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin,
teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee
takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.
"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut
itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo
sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon
menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin,
jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni.
Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä
Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei
hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin,
niin -- hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."
Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin
päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset
ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli
yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet
hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä
tervehtimään raatimies Evert.
"Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen
saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."
Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman
kalpeana.
"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin,
"sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."
"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi
raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella.
"Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö
milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma..."
"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti
hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään,
tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko
englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."
"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan,
mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet
englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella
päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa
pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun
sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi.
Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt
miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla
ylpeä kelpo pojastani."
Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta
miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle
kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut,
jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan
vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:
"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan
pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön
tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän
saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla.
Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä
oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani
vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"
Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön
kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä
puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla,
vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi
hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin
maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä
aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta,
joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan
kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa
Yrjö Evert seuraavasti:
-- -- -- "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi,
mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja
minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti
soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin'
kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui
kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme
valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset
seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin
tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa
hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä,
kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku
vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä,
jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän
makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena
kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on
katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut
nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan,
mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui
joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli
kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän
minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis
nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin
polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin
olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen
näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on
kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut
pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen
päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain
sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni
häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä,
mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä,
mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui
meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan
rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies
poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin
hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä
ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova
kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä.
Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen
päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."
"Hm, -- jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa,
veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies.
Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"
"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin
tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni
kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas
näin seisoo siinä:
"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan
takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi
onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti
ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän
oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen
torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää
en nyt ehdi."
"Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä
kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi
ylikertaan:
"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja
Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa
paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien
parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert,
eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."
Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina
iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen
reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen
sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle
esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten
hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat,
silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun
katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:
"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te
ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte
häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa
sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te
näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää
kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä
vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan
ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi
mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että
hyötyä."
Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle
Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat
komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat
ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen
ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff
ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut
Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja
satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun
asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan
koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?
Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren
parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli
niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja
hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen
tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet.
Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan
entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja
vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin
sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa
sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat
kielet sanoivat -- ja niitähän on runsaasti kaikkialla -- että rikas
Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla
rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat,
sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin
pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut
kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka
näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka
varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti
sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä
auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain
kyynelet.
Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa,
vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja
esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden
ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:
"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin
rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti
tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se
helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt
yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon
se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne.
Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä,
pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky.
Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä
silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi
ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen,
että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen.
Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta
minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin
pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se,
joka ei nuorena sortunut maaltaan'."
Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen,
morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta
liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti
hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia,
sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä
reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan
tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen
väen kanssa!"
Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä
tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki
hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla,
joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen
ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen
sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän
otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän
onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler
ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.