Patruuna, katteini ja Salama. -- Mistä hinnasta merimies voi saada
Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. -- "Kummi, tehän autitte minua
kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa
suolaisessa vedessä." -- Jopa tulivat.
Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla
pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen
puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta,
ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli
kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat
olla kahdenkesken ja häiritsemättä.
Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen
rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa
hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli
suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä
kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama,
tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa,
korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi
häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa
tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita
sitä enemmän.
Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa
muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei
vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä
olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa
rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli
tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset
kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja
todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa
metsissänsä.
Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi
ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut
nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri
tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva
keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan
maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja
kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa
taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan
poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja
tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi
sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin,
ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.
Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän
tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät
käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja
kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä
kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei
pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli
sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas
Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan
ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut
hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras
keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana
sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet,
sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala
vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen.
Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä,
mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin
ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen
tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia
pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia
toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet
yleistä mielipidettä.
Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi,
se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi
laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen
käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on
hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia
vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti
ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja
rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen
vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta
taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon.
Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha.
Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta
runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan
varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen
ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle
tässäkin kohdin oli suotuinen.
Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran.
Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä
varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret
tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa,
kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin
kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen
oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja
sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.
Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa
kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu
kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui
murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli
ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen.
Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi
toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan.
Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän
kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia
välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä
tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa
-- niin arveli hän kumminkin itse -- mutta rikkaus lumosi häntä
erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään
katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan.
Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta
ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän
hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen
ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka
työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos
huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen
kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.
Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen
viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli
kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät
näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei
tähän asti ollut saavuttanut.
Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi
miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen
kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen
ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä
ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime
aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut
niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira
tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti
häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys
ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan
Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius,
Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.
Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia
merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä
hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt
Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja
kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen
muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo
solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota
uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi
hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että
kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä
suu ei rohjennut lausua.
Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja
taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa
luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden
helpompi kantaa.
Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja
suuteli hellästi sisarensa otsaa.
"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo
kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin
luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja
vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle
Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun,
kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni
itse on sinulle suosiollinen."
"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä
olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet
rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan
äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää
minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle
Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."
"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia
hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira
sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea
ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä
meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta
nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme
kanssa."
Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan
purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa
tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti
rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.
Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni
lakkasi, vastasi hän:
"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte
toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se
voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä
olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni
joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin
tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en
vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta
saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän
työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette
nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta..."
"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni
vilkkaasti.
"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista
tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne
ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi
siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran
perii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi,
mutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa
ja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin."
"Ja mikä se koetus on?" kysyi kapteeni uteliaana.
"Kuulkaa", vastasi patruuna, "minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun,
joka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää
voittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella
puolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin
tulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän
satamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen
ja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?"
"Varsin varmaan", vastasi kapteeni.
"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva,
jota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin
tuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain
piirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia,
teetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja
kivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle?
Luuletteko?" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.
"Luulen ihan varmasti", vastasi kapteeni, "kun vain saatte kelvollisen
höyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte."
"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi
rupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen", vastasi patruuna.
"Ja mikä on palkka, jos onnistun?"
"Tyttäreni avioksi."
"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja
yhdennellätoista joudun pinteesen?"
"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä
tottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön", vastasi naurahtaen
kauppias.
"Minä suostun tarjoukseenne", vastasi kapteeni. "Saadakseni tyttärenne,
ei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se
on varma."
"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä
on hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta
sopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän
kesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen
höyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se
vain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi
ja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia
vetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se
lentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa."
"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa
minua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin
sodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa
Englannin ja Ranskan sotataivain kanssa."
"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman
keinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon
alttiiksi", vastasi patruuna. "Rauhan kuten sodankin aikana tulee
kauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on
saatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän
työn, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa".
Kapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen
keskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja
sillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta
ihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. "Motalaan
valmistelemaan Salaman rakentamista", käski patruuna, "siellä viivytte
valvomassa sen valmistamista ja varustamista." Tämä käsky ei sietänyt
vastaan sanomisia.
Kuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut
Gefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti
Mimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin
tavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin
morsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen
levottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi
laveasti asioitansa.
"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan
laivaan", sanoi kauppias. "Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa
kaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko
meidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan
lymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen
kuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu
vähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta
väkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön
silmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?"
"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille
suosituslauseen", vastasi kapteeni.
"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on
tarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä
tutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään
Haaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan,
myytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään
lasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän
ikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä."
Herrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli
laskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko
satamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut,
kuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen
tarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.
Tuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert
kiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.
"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti", sanoi
tuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. "Te
tiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että
minä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin;
niinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää
auttaa minua pääsemään merimieheksi!"
"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla,
mutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä
tulee kotiin", vastasi patruuna.
"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?" kysyi Yrjö
säihkyvin silmin.
"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista
kustantaa."
"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän
pitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi.
Kirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen
teette, ei laivallanne ole onnea."
Kauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli
todellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti
pojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi
muutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:
"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö,
on minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta
miehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä
välipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia
eläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä
kaikki."
"Sulimmat kiitokset molemmille", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena.
"Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä
kirstuineni laivalle."
Hän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa
vanhemmilleen kertomaan.
"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert", sanoi patruuna kapteenille.
"Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille
pääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua
siihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!"
Sillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan
mahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa
varten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien
kaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen
tapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen
sotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler
ynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli
patruuna Wulff'in Salamakin satamassa.
Seuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo "hylky", kirstuinensa Salamaan.
Laiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan.
Katteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä
tuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen
luutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: "Oletteko huomanneet
tuota laivaa?"
"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi", vastasi
Cutler.
"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia", lausui Hall, "ja minä olisin
ylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat
oivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi."
"Samoin sulun särkijöiksikin", vastasi herra Cutler.
"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin", vastasi
katteini; "ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai
yrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo
kolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa,
että pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon
ruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt
lähden maalle."