Isä ja poika. -- Perheen hylky. -- Mailman tapaus tekeillä.
V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla
kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa
oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja
kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut
hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä
koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei
hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän
tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja
selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan,
esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut
odottaakaan.
Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli
hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja
osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen
onnen parhaita perustuksia.
Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli
hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä,
siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus,
ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä
kestämään monet sukupolvet puhki.
"Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea
nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse
onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."
Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista
vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista
luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä
ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen
vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt
60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka
silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen
oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli
miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin.
Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan
kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.
Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen
jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat
vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja
eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen:
kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert
oli vanhempainsa lemmikki.
Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis,
pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan
alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko
olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän
mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin,
koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.
Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita
huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että
sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle
hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä
haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison
ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras
uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun
suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan.
Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä
suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan
päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies
ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi
poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas
ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti
hänen teostansa.
Yrjö naurahti ja sanoi:
"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu
koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös
kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä
ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä
kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat
nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan
itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa
ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole
muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja
yöllä näen siitä unta."
Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei
ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja
uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti
vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat
tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä
meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt
tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen
elementin valtaan.
Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän
ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö,
tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa
ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen
ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En
kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen
kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla
siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja
tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten
kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille.
Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä
sanaakaan hiiskua."
Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne
kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden
vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten
katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän
tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin
ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin;
epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.
Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja
hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt
Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus
jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä
kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä
sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä
yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan
satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti
tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja
rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin
lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi
vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja
muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen
puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva
salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat.
Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin
kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja
asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin.
Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan
tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin
melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan
kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa.
Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.
1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan
satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön
suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja
tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista
Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta
sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän
paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja
viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka
sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden
vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti
kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa,
muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat
tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä
vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita
sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät
meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin
jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on
riittävää kärsivällisyyttä.
Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto
sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut
Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia,
ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa
ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten
sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä
Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin
Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset
ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän
laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi
joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.
Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä
eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan
lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes
tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut
sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille
lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli
päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä
hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa;
Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen
nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis
lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut,
ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla
oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri
sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut
että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti,
että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli
kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet
kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono
onni.
Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät
esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille
ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla
runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen
oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat
jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu
höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä
kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin
laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä
mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa
että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku
ikävöityistä vieraskansalaisista.
Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä.
Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin
takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta
valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu,
jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan
rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi
valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa
laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja
ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.
"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan
amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen.
"Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."
"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan
Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista
plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran
rannalla."
"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja",
sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti
Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen
kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se
ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän
näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.
"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan
konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300
hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12
solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan
ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan
oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen
tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet
tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."
Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen
mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja
astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa
soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.
Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä
paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin
perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies
kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle.
Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa
merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon
vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.
"Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja
ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"
"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä
teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.
"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi
katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10
solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri
aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla
ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän
oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta.
Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt.
Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten
parhaimpainkaan kanssa."
Patruuna naurahti hyvillä mielin.
"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan",
sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan
päivän kuluttua purjehditte Suomeen."
Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan
kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli
Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.
"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa.
Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä
mereen.