— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä
jotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille
soutamaan?
Paikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla
on sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.
Sitten paikkakuntalaiset vastasivat vähän viivytellen:
— Ainahan niitä... onhan niitä... semmoisia ukkoja... tavallisesti...
kenties...
— Esimerkiksi? kysyi J.U. Joutilas vilkastuen.
— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä,
mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset,
vilkastuen hekin.
— Minä kiitän! sanoi J.U. Joutilas.
— Ei kestä! vastasivat paikkakuntalaiset vilpittömästi.
J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän
itselleen venheen.
Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän
vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa,
ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa,
niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja
tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan
seuraan.
Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty
ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään
kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti,
että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus
onkimismenetelmää noudattaa.
No, ongetkin saatiin.
J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka
pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella
puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen
pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja
taipumusta, nurinkaatumista.
Mökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta,
jolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.
Kesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä
ja siinä asiassa.
— Joo, sanoi ukko.
J.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle
soutumieheksi onkipaikoille.
— Joo! vastasi ukko epäröimättä.
Joutilas kysyi, tiesikö ukko hyviä onkipaikkoja?
— Joo, ilmoitti ukko sellaisen miehen äänellä, joka on varma asiastaan.
Ja lisäsi sitten vaatimattomasti:
— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan
tässä maailmassa...
Koska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman
muuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan
käydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi
ja ilmoitti:
— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä
sitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.
Saavuttiin onkipaikalle.
Viiden minuutin kuluttua sanoi J.U. Joutilas:
— Ei ole vielä nykäissytkään.
Kymmenen minuutin kuluttua kysyi ukko:
— Eikö ole herraltakaan vielä yhtään kertaa tärppinyt?
— Ei, vastasi J.U. Joutilas totuuden mukaisesti.
— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona,
ahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä
on se parempi kaislikko.
— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren
ympäri n.s. parempaan kaislikkoon.
Mahdollisesti olisi niiden todellakin _pitänyt_ olla siinä, mutta
parinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi
ukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä _olleet_. Eivät ainakaan
antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.
— Minä luulen, että... aloitti kesävieras J.U. Joutilas.
— Kyllä minä _nyt_ tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla
luodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan... tuosta minun sormeani
pitkin!
J.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan
käsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon
osoittamalla suunnalla.
— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen
vähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän...!
Ja lisäsi, kavalasti ja käärmeellisesti nauraa kähittäen:
— Ei ne mua petä, hä hä...!
Luodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin
sinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:
— Olisi nyt ollut uistin, niin _varmasti_ olisi kaloja lähtenyt!
Mutta kunpa ei ollut uistia.
Ukko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi
sitten voitonvarmasti:
— Herra heittää nyt vain onget ja alkaa vetää ahvenia!
J.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään
muuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan
halunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen
jälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita
kuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:
— Tietäisinhän minä kyllä sen varsinaisen ja _oikean_ onkipaikankin...
— Missä se on? kysyi J.U. Joutilas, jossa virisi uusi toivo.
— Se on Pötkänsaaren kupeella... mutta herra ei sitten saa
_kenellekään_ sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti
ukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.
— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi
hänkin vaistomaisesti taakseen.
— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka
se on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin
silloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.
— En minä sano kenellekään! lupasi Joutilas.
— Eihän se näet hyväkään onkipaikka koko kylälle riitä, lisäsi ukko.
— Ymmärrettävästi! myönsi J.U. Joutilas ja sanoi:
— No minä soudan nyt sitten sinne vuorostani.
— Olisinhan tässä minäkin soutanut... oli ukko vastustelevinaan, mutta
luovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja
perusteli sitä m.m. sillä, että:
— Se kyllä löytyykin paremmin, jos minä olen perää pitämässä.
Kiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja
kun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U.
Joutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä
paidanhihallaan kysyi:
— Onkohan sinne vielä pitkä matka, sinne... sinne...?
— Jaa, Pötkänsaareen? hoksasi ukko. — Ei sinne ole enää pitkältä...
Eikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka,
jonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi
rakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.
— _Tässä_ se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U.
Joutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin
keväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia
alkaa laillisesti ja komeasti, he he...
Kesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten
kappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin
luonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.
Sitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa...
minuutti.... ja kaksi... ja viisi minuuttia... ja viisitoista
minuuttia... ja viisikolmatta minuuttia...
— Noh, tiedän minä ainakin vielä yhden paikan... aloitti ukko.
Mutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan
paikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:
— Nyt lähdetään kotiin!
Ja sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä
esittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.