— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla
synkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki
Mattilaisen luona Helsingin kaupungissa.
Hän oli juuri päässyt kertomasta, ettei hänellä kesäk. 1 p:stä olisi
kattoa päänsä päällä.
Hän oli keväällä saanut maksaa erään takauksen ja oli hänen pakko
hankkia itselleen pienempi ja halvempi asunto, eikä hän ollut löytänyt
sopivaa. Toisin sanoen: pienempiä ja huonompia oli kyllä saatavissa
kuinka paljon tahansa, mutta niittenkin hinnat olivat yläpuolella
hänen mahdollisuuksiensa. Hän oli nyt päättänyt tavalla tai toisella
keinotella kesän yli ilman vakinaista asuntoa siinä toivossa, että
syksyllä olisi parempi onni.
— Kuule! sanoi Mattilainen äkkiä. — Muuta tähän meidän huoneistoomme
kesäksi! Me lähdemme kesäkuun ensimmäisenä päivänä koko kesäksi maalle,
ja huoneet täällä ovat aivan joutilaina.
— Mutta... sanoi hra Pellervo.
— Ei mitään muttaa! sanoi hra Mattilainen päättäväiseen tapaansa. —
Siten säästät koko kesän vuokran, sillä tietysti saat asua täällä
ilmaiseksi.
— Mutta... sanoi hra Pellervo.
— Ei tämä ole mitään hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta minun
puoleltani, jatkoi Mattilainen. Onhan meillä turvallisempi tunne siellä
maalla, kun täällä asuu joku, joka suojelee omaisuuttamme varkailta.
— Mutta... sanoi hra Pellervo.
— Oi muuttakaa tänne, herra Pellervo! rukoili rouva Mattilainen. — Minä
aina niin pelkään maalla, että ryövärit tyhjentävät koko lokaalin. Ja
eikös hra Pellervo ottaisi pitääkseen huolta kukkien kastelemisesta?
Suostuttehan te, hyvä kiltti herra Pellervo? Tekisitte siten meille
suuren palveluksen.
— Tietysti minä kastelen kukat mielelläni, vakuutti hra Pellervo. —
Minä olen aina pitänyt kukista.
Hra Pellervo suostui kuin suostuikin. Kolmen kuun vuokran säästö ei
ole vähäksyttävä asia miehelle, jolta äskettäin on »muodon vuoksi»
kirjoitetun nimen tähden mennyt puolen vuoden palkkaa vastaava summa.
— No kättä päälle, vanha veikko! huudahti riemastuneena Mattilainen,
puristaen hra Pellervon kylmää ja laihaa kättä omalla isolla,
pehmeällä, lämpimällä ja hikisellä etutassullaan, niin että vesipisarat
tippuivat lattialle. — Saatpa nähdä, että elät täällä kuin herran
kukkarossa!
— Niin, ja jos teillä on joitakin asioita suoritettavana täällä
kaupungissa, niin minä olen mielissäni voidessani ne hoitaa, ilmoitti
kiitollinen hra Pellervo.
— Emme me pyydä muuta kuin että hra Pellervo viitsisi kastella kukat,
sanoi rouva Mattilainen.
— Tietysti, huudahti hra Pellervo. — Ja mitä muuten...
— Mitäpäs asioita meillä täällä kesällä olisi, sanoi Mattilainen. —
Mutta jos viitsit vähän katsoa maalareitten perään, kun ne tulevat
lattioita maalaamaan...
— Mielihyvällä...
— Ja opastat sitä miestä, joka panee uudet tapetit, ja silmäät vähän,
että hän laittaa ne kunnollisesti...
— Niin, ja sitten korjataan keittiön hella, mutta eihän se ole kuin
muutaman päivän asia... muisti rouva Mattilainen.
Hra Pellervo arveli, ettei hän valitettavasti taida paljonkaan ymmärtää
keittiön hellan korjausta, mutta rouva Mattilainen selitti, ettei hänen
tarvinnutkaan muuta kuin päästää mies sisään ja sitten katsoa, että
ovet tulevat lukkoon, kun työmiehet lähtevät pois.
— Ja kerjäläiset saa ilman muuta ajaa pois rappukäytävästä! neuvoi
rouva Mattilainen.
— Ja varkaat saat ampua! lupasi hra Mattilainen.
— Minulla ei kyllä ole mitään ampuma-asetta, tunnusti hra Pellervo.
— Jätän sinulle revolverini ja pari tusinaa ammuksia ensi aluksi,
ilmoitti hra Mattilainen. — Ja tuota noin, ehkä viitsisit lähettää
meille tulevat kirjeet sinne maalle. Eihän niihin tarvitse uusia
postimerkkejä, muuttaa vain osoitteen.
Herra Pellervo lupasi suorittaa tämän ynnä eräät muutkin seikat, ja
suorittaa mahdollisesti ilmestyvät pienet laskut, sähköt ja kaasut ja
sen semmoiset. Mattilainen maksaisi ne sitten kaupungissa käydessään.
Hra Pellervo muutti uuteen kotiinsa noin puoli tuntia ennen
herrasväki Mattilaisen maallelähtöä, ja oli suureksi avuksi viimeisiä
tavarakolleja alas kannettaessa ja repäisi uuden kesäpukunsa housut
noin korttelin pituudelta ja puolen korttelin leveydeltä muutaman
pakkilaatikon kyljestä törröttävään naulaan. Mutta mitäpä siitä,
vahinko ei tule lehmänkello kaulassa, ja saihan hän asua koko kesän
ilmaiseksi.
— Ai faan! sanoi hra Mattilainen, kun hänellä jo oli päällystakki
yllään ja lippalakki päässään. — Taksoitusluettelot ovat huomisesta
alkaen nähtävinä. Viitsitkö käydä vaikka jo huomenna vilkaisemassa,
kuinka paljon ne juuttaat ovat minulle äyrejä panneet, ja ilmoittaa
sitten kirjeessä minulle? Mutta älä kirjoita sitä kortilla, vaan
suljetussa kirjeessä, se postineiti siellä on semmoinen pitkänenäinen
rolliämmä.
— Varmasti! tokaisi hra Pellervo.
— Ja voi voi, älkää nyt vain hermostuko, hyvä herra Pellervo! huudahti
rouva Mattilainen säikähtyneellä äänellä. — Mutta minä kun kokonaan
unohdin lähettää sen kangaspaketin, joka on neulomapöydällä minun
huoneessani, ompelijattarelleni, neiti Leinoselle! Viitsisittekö te
olla niin _hirveän_ ystävällinen ja viedä sen hänelle, Salomoninkatu
17, neljäs kerros, ovi oikealla. Ei tarvitse sanoa muuta kuin että se
on minulta, hän kyllä tietää...
— »Leinonen, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, oikealla», kirjoitti hra
Pellervo muistiin. — Kyllä minä sen toimitan huomenna tai viimeistään
ylihuomenna.
— Niin, olisi niin _hirveän_ hauskaa, jos herra Pellervo suinkin ehtisi
toimittaa sen jo huomenna.
Ja Mattilaisen herrasväki läksi, toivottaen vielä autosta hauskaa kesää
herra Pellervolle.
Kun viimeksimainittu seuraavana päivänä automaattipäivällisen jälkeen
tuli kesäkotiinsa, oli eteisen oven vieressä lattialla postikortti hra
Matilaiselta:
»H. V.!
Peijakas, kun se minun sadetakkini unohtui siinä lähtöhötäkässä. Se
on siellä eteisen naulassa, kyllä sen löydät helposti. Jos viitsisit
lähettää sen postipakettina niin pian kuin suinkin. — Vaimoni rupesi
junassa arvelemaan, että kyllä me taidamme tarvita sinne huvilalle
vielä yhden sängyn ja pari kolme tuolia ja ehkä jonkun polsterinkin,
mutta hän kirjoittaa kyllä itse niistä tarkemmin».
Ilmaisen kesäasunnon saanut hra Pellervo tuli kortin luettuaan vähän
miettiväisen näköiseksi.