»Halituli halituli hattan tattan...»
Aadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle,
eikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti
länsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.
Hän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen
musikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:
»Halituli halituli hattan tattan...»
Aadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen
täysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä
huvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja
tuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten
ei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin
juoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään
tavoin vaikuta.
Herrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti
sisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano
tuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui
rappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan
tattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin
huvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään
muuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet
eivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei
ollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat
he kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata
sisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas,
ja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin
pihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen
välillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen
kuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska
piano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua
ymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen
kaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan
voimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.
Asia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten
nostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten
epätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin,
joka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin
vanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano
olisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.
Mutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli...» ja kiiruhti
kaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista
rusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän
tyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman.
Samalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta
muuttoliikettä.
Kello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen
huoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa
ne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka
kellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta
kotimaatansa auringon nousun puolella.
— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra
Yksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!
— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri
Karpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva
Yksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain
ymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!
Herra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä
hänellä on yövuoro kahdesti viikossa.
— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon,
iloitsi hra Yksityinen.
— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin
maaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä,
ja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten
hyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa...
— _Mikä?_ kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä
ja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan
lohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.
— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä
päässyt sitä katsomaan.
— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki... kolme
huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan
mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja
kellariin ja kaikki...
— Niin, mutta...
Mutta samassa oltiin jo perillä.
Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen,
mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut
hotellissa kengänharjaajana.
— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.
— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa...
Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että
muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen
ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.
Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän
oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.
— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä,
mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti
isäntä.
Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko
tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren
paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.
— Naps! sanoi nappula, mutta valoa ei tullutkaan.
— Niin, kun ei ole lamppua vielä... edelliset vuokralaiset ovat
nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.
Valoa saatiin kuitenkin, kun avattiin muihin huoneisiin vieviä ovia.
— Hyvä isä! huokasi rouva Yksityinen. — Minkälaiset seinäpaperit!
— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja... nimittäin
tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.
— Jos sinä olisit sanonut... huudahti rouva Yksityinen, kääntyen
Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo
keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka
nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu
huone on.
— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se
on täällä!
— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään
huone! huusi palvelustyttö.
— Jaa, kyllä se on huone... nimittäin palvelijan huone, vakuutti
isäntä, joka oli tullut heidän perässään.
— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään
kuumeinen punerrus.
Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni
jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:
— Ei sitä niin mennä, teillä on neljäntoista päivän irtisanomisaika!
— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla
asiallisuudella.
— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa
tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä
siellä juuri oli tapahtunut.
— Kyllä sekin on... nimittäin kellari, vakuutti isäntä.
— Mutta sinne ei taida vielä päästä.
— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän
viimeisessä näytöksessä käytetään.
— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan
sieltä, selitti isäntä.
Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei
kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki
yli 80:nnen syntymäpäivänsä.
— Minä olisin tarvinnut kellarin aivan heti! parahti rva Yksityinen.
— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi... nimittäin sitten kun entiset
asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä —
toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa...
Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja
talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan
palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi
mitään kohtausta.
— Mikäs se tämä ovi olikaan... jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan
vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli.
— Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!
— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. —
Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan... he he...
Isäntä läksi.
»Halituli halituli...», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta
vaikeni samassa.
Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein
luonnollista.