Prokuristi Tuttula aikoi valmistaa perheelleen iloisen yllätyksen.
Hra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen
seurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti
Suomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista
saarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta,
ja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä
sanaa »huvila».
— Kunhan minä tästä pääsen huvilalleni... sanoi hän.
Saaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen
asunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta
paikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin
tönöksi».
Rakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson,
joka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.
Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma
merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi
järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra
Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.
Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun
ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on
kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?
Tästä muutoksesta ei hän kuitenkaan ilmoittanut perheelleen mitään.
Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän
yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.
Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä,
itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan
luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka
hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin
laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen
nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus
nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin,
mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne
päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa
olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi
nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut
aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä
ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.
Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät
suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä
tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.
Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen
mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä
todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on
tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla
käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee
itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman
tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi
taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä
nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja
palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa
keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä
huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, _taasko_ imeläsoppaa?!
Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa
osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä
— ainakin _eräissä_ perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut
uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä
saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen
10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin
voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä
mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla
jäännöksillä?
Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää
edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan
aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.
Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin
tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen
lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä
isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät
pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka
heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa
saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä,
muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista
jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin
määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.
Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä
ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy
meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi
ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.
Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa
aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan
kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi
Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään,
ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin
olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä
yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä
pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent.
tupa).
— Päivää, mamma, ja terveisiä kaupungista.
Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut
perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.
Perhe se päinvastoin oli valmistanut yllätyksen isä Asserille.
Se oli poissa.
Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan
säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja
vaarallisten vesien takaa hankkinut.
Sitä ei näkynyt missään.
Ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan.
Ja ovi oli lukossa, eikä avainta näkynyt.
Asser Tuttula kolkutti ovelle.
Kolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin
anoppivainajan vanhassa tuvassa.
— Kummallista! sanoi Asser Tuttula. — Ihmeellisen eriskummallista!
Hänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle
tiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.
Ukko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa
silmälasit päässä, sukkaa kutoen.
— Siinähän se onkin herra! huusi Kaalssonska kuin kummissaan.
— Tässähän minä, myönsi Asser Tuttula.
— Ja kun rouva luuli, että herra tulee vasta viikon päästä, ja rouvan
veli tuli tänne aamulla moottorilla ja vei rouvan ja lapset sinne
omalle huvilalleen vierailulle ja sanoivat viipyvänsä ainakin pari
päivää, ja Elli meni mukaan (Elli oli rva Tuttulan kotiapulainen. —
Tekijän huom.) ja avaimen jättivät tänne meille, tässä herra saa sen,
kylläpäs se nyt sattui ikävästi kun sattui juuri sillä tavalla, vaan
mistäs sen kukaan tiesi, että herra tulee juuri tänään, kun ei kukaan
tietänyt, että herra tulee, mahtaneeko siellä olla herralle ruokaakaan,
eikös mahtane sentään jotakin olla, ja sahtia ne tekivät entispäivänä,
niin ettei suinkaan tartte ainakaan janossa olla, vaan jos ei herralla
ole siellä ruokaa, niin herra tulee vain tänne, on meillä aina silakkaa
ja perunaa vaikkei paljon muuta olekaan... ei sattunut Kaalssonikaan
olemaan kotona, kun se Kaalssoni sattui lähtemään pois kotoa, mutta
kyllä se vielä sekin tulee kotiin...
Asser Tuttuja tallusteli Kaalssonin asunnolta omalleen ja pyöritti
avainta sormissaan ja piti puoliäänistä yksinpuhelua eli monologia,
että pahuskos sen lankomiehen nyt justiinsa tänä päivänä lennätti
tänne mottoreineen. Eikä täällä ole moottoria muilla kuin ukko
Kaalssonilla, ja Kaalssonkin on mennyt Hiiden Pisaan. Olisi mulla nyt
tässä moottori, niin minäkin ajaisin perässä sinne lankomiehen kestiin,
mutta sinne on 8—9 kilometriä, niin että tonttu sinne soutakoon, eikä
ole edes purjevenhettä, enkä minä senpuolesta osaisi purjehtia, vaikka
olisikin...
Ruokakomerosta löysi Tuttula yhtä ja toista syötäväksi kelpaavaa,
keitti muniakin ja sai kuin saikin siten kokoon mukiinmenevän
illallisen, tarvitsematta siis heti tultuaan turvautua Kaalssonskan
armeliaisuuteen.
Sitten meni hän nukkumaan.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Yö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien
pilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser
Tuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson
tulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen
huvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä
yksikseen olla...
Oli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut
uneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja
kuunteli.
Mitä se oli...?
Tällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman
sydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai
kolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin
kuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului
jostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain
päälle... tai jotakin muuta sen tapaista.
Asserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen
kaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut
kummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena
ja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui
niin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat
yleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.
Nyt kuului ullakolta aivan selvästi liikehtimistä.
— _Rosvoja!_ sävähti Asser Tuttula.
Hän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä
ratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän
läpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison
merimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle
juuri tällaisten tapausten varalta.
Asser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole
verrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me
muutkin tavalliset kuolevaiset.
Mutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä
ja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta
liikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet
kieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen... varovaisesti... askel
askeleelta... hiljaa... hengitystään pidättäen... aina vain hitaammin
ja varovaisemmin... revolveri ojennettuna ylöspäin... hana vireessä,
sormi liipasimessa... nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita
ylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.
Ei ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä
portaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin
seisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta
siitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai
kahdeksannella rapulla seisten.
Kylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys
tuntui täyttävän maailmankaikkeuden.
Ullakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan
ikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.
— Kuka siellä?! huusi Asser äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut.
Ja kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa
kohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla,
kumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:
— Kuka siellä... taikka minä ammun!
Samassa tärisytti hirvittävä pamaus rakennusta.
Pimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin
olisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja
laivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi
ja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden...
Ja samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti
ikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.
Mielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser
Tuttulakin alas ullakolta.
Sitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes
aurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen
laulua.
Silloin lähti Asser Tuttula jälleen ylös ullakolle.
Siellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa
salaperäiseen yölliseen arvoitukseen.
— Sepä oli kauhea pamaus! muisteli Asser vieläkin yöllistä jysäystä.
Hän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän
huomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin
perää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla
olisi voinut ampua vaikka valaskalan.
Vihdoinkin saattoi Asser nukkua ja vaipui pian sikeään uneen.
Kun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta,
että Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva
kalastajamoottorinsa oli rannassa.
Asser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä
taistelustaan rosvojen kanssa.
Pihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa
kollikissa kuolleena, kylki veressä.
— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä.
— Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus,
viatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla
kaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä
kurissa pitämässä...
Asser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä
ostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen
vuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon
rotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.
Hänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt
kukaan muu kuin hän itse.
Sitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan
kadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.
»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA
kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla
nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä
nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen
Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.
Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä
saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet
muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen,
että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja
viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin
tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti
rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia
ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen
ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä
katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä
niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen
anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen
aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.
— Narua lisää! huusi Ariovistus Pöhkönen.
— Yhäkö sitä tarvitaan? kysyi rva Pöhkönen.
Ja anoppi huusi selitykseksi:
— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa
oikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat
hirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.
Ariovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi
suurta juurikoria näyttäen:
— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja
nyörittää tuon suuren korin tällä narulla.
Mutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä
ilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.
— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä
en antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena
hyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja
ettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu
kappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.
Vihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko,
minkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut
kunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin
vanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita
ramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan
kallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.
— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että
naulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.
Mutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä
tällaisistakin vaikeuksista...
Samassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo
suussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä,
voivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen
sangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti
työntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä
aavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat
kuulla tuollaista puhetta.
— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi
vasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.
— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka
näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. —
Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.
— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo
melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti,
muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.
— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä
tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle,
missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli
särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.
Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja
ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli
putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi
Ariovistukselle:
— Pidä kiinni! Älä hellitä!
Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin
syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut
veden alle kuin polviin saakka.
Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta
tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli
yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan.
Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen
Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli
melkoista suurempi vaiva.
Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä
hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.