— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli
kiiltävänahkainen turkiskaulus.
Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen
itseemme.
Me olimme näet tulleet viimeksi sisään raitiovaunuun.
Jokaisen, joka tulee viimeksi sisään raitiovaunuun, on suljettava ovi.
Nousimme siis ylös ja vetäisimme oven kiinni.
Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen
puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja
kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä
olikin.
Raitiovaunu lähti Ylioppilastalolta Etu-Töölöön.
Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään.
Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun
eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven
auki.
— Ovi kiinni! huusi eräs noin 60-vuotias herra, joka istui vaunun
etuosassa.
Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja
ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä,
että esiinnymme ovenvartijana.
Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri
sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään
vaunuun.
Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja
hyökkäsi ovelle.
Ovi ei tullut auki.
Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska
olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut,
jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.
Se ei tullut auki.
Neiti — jos se sitten oli neiti... mahdollisesti oli hän helsinkiläinen
jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista —
nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.
Se ei tullut auki.
Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.
Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi
Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.
Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi
avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein.
Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme,
tavallaan, vain ihminen.
Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia
koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin
taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi
meihin sen näköisenä kuin olisi _meidän_ pitänyt se hänelle avata.
Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme
rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.
Siinä yritti useita ulos ja vielä useampia sisään.
Turhaa.
Oli pakkanen, ja ovi pysyi kiinni.
On hyvä, että ovet pysyvät kiinni pakkasella.
Konduktööri riuhtoi ovea ja irvisti ikeniään.
Se ei häntä kaunistanut, sillä hän oli nainen.
Istujat hymyilivät.
Silloin nousi jättiläinen.
Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän
istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli
ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.
Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän
hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.
Ne, jotka olivat nousseet istualtaan, putosivat takaisin istumaan.
Koko vaunu tärähti. Tuntui kuin olisi koko Etu-Töölö tärähtänyt.
Ainoa, joka ei erikoisemmin tärähtänyt, oli vaunun ovi.
Se vain rämähti, mutta pysyi suljettuna.
Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä
sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi
takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.
Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä
pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.
Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa
ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.
Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja
astui ulos vaunusta.
Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui
sitten ulos.
Se oli oikeastaan jollakin tavoin hävyttömästi tehty häneltä.
»HUOMENNA TULEE, HUOMENNA TULEE...»
Päivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat
taas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin.
Rohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi,
niinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan
oikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja
maan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen
myöskin tietoviisaisiin.
Eräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen
verinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat
tulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin
paljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa
esille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.
Eräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta
oli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun
hotelliin.
Käskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain
nuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen.
Ajuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi
määräpaikkaan.
Hotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi
vieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän,
ilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.
Matkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja
astui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.
Hänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu
siivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas
oli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että
tämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama
viikko aikaisemmin tapahtunut.
Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli
sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri
tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan
asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana,
oli täytynyt...
No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia
ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e.
Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat
valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.
Matkustaja peseytyi, muutti puhtaan kauluksen ja lähti kaupungille
asioilleen.
Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja
palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja
kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän
äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.
Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut
sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis
makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden
erityisen kovasti pesty.
Ja tuo outo hiljaisuus...
Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut
jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti
ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin...