Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen
tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen
virastoon päällikkö.
Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies.
Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa
ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä
omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä
huoneistossaan.
Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön
pöydällä!
Tämä kauheus tapahtui kuitenkin tässä eräänä päivänä.
Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä
käymään.
Päällikkö istui pöydän ääressä... äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat,
hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.
_Päällikön lyijykynä ei ollut pöydällä!_
Se oli poissa.
Se oli kadonnut.
Sitä ei ollut missään.
Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan
maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut
pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?
Päällikkö oli tällä hetkellä kuin harmistunut isä Juppiter.
Päällikkö painoi nappia.
Vahtimestarin kello soi.
Vahtimestari kiiruhti kerkeästi päällikön huoneeseen.
— Kuka on vienyt minun lyijykynäni? kysyi päällikkö kolkosti.
Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä,
mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön
pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa?
Omituisen eriskummallista!
— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö
järkähtämättömästi.
Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri
joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.
— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi
vahtimestari.
— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.
Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän
se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?
Ja vahtimestari katsoi virkamieheen epäluuloisesti ja nuhtelevasti.
Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön
lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään
on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.
Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja
naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle
tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa _omaa
lyijykynäänsä!_ Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa
toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää!
Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?
Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja
vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön
huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että
hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.
Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja
puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään
päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan
viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä
näyttäneet tajuavan asiaa.
Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari
sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin,
mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.
Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen
kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.
Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän
olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä
aamuna koko virastossa käynytkään!
Silloin läiskäytti vahtimestari kämmenellä otsaansa ja huudahti:
— Sehän on totta!
Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden
lyijykynän.