Maakunnassa kuulee välistä kummallisia asioita.
Eräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se
suinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.
Se oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut
siinä menettää henkensäkin.
Tämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka
suutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat
antaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».
Suutari Pikinen oli juuri sellainen suutari.
Oli, mutta ei ole enää.
Hän on tehnyt parannuksen.
Toivokaamme, että se kestää.
Suutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon,
mutta lauantai-iltana hän oli hönössä.
Nytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat
menossa tavalliset lauantaitanssit.
Hän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä
olevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta,
minkä pisti takataskuunsa.
Sitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan,
tanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.
Aluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo
keskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.
Siellä hän sitten tepasteli ja pyörähteli, rallatellen:
»Ja retkupolkkaa kun soitettiin, niin pojat ne retkutteli...»
Aluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain
velmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.
Mutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi
sellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden
parin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa
järjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.
Järjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutari
Pikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.
Pikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että
järjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.
Järjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet
portaille ja potkaisivat sitten niistä alas.
Päästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui
syvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan
pitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.
Hän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi
veltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö
uudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä
elokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.
Suutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja
heitti tulitikun tielle.
Samassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin
maan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.
Sininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen
housunlahkettaan.
Suutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi
sininen liekki hänen perässään.
Silloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen
läksi hän pakenemaan.
Seuraavana aamuna levisi kylällä kaamea uutinen.
Paholainen oli vienyt suutari Pikisen!
Hänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin
lakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin
kainaloonsa ja lähti lennättämään häntä... niin, arvaahan sen, minne!
Akat siunailivat ja miehet raapivat epätietoisina korvantaustojaan.
Tietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja
että hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut
otaksumaan noin kaameaa selitystä.
Kyllä siihen oli paljon pätevämmät perusteet.
Kun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin
Oskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan,
mielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari
Pikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen, _tulinen
käärme!_
Silmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan,
eivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois
ennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä
uskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan
vahingoittumattomana kotiinsa.
Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin.
Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui
leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!
Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät
käsiään yhteen ja huusivat:
— Se on Pikisen ääni!
Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista
käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä
asti.
Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli,
kun hänet sieltä nostettiin.
Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin
persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on
tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.
Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen
ennenkuulumattomasta seikkailustaan.
Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion,
minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.
Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja
valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.