Hätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä
kärjessä laivalaituri on.
Jouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar,
asuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.
He tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva
sanoi ystävällisesti:
— Milloinkas herrasväki tulee meillä käymään?
Mihin rouva Jouhela herttaisesti vastasi:
— Tulkaa te ensin meillä käymään. Milloin tulette?
— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä
kun on usein vieraitakin.
— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti,
mutta ajattelemattomasti.
Rva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan
singahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta
hänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:
— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän
ahdasta... mutta kyllä sopu sijaa antaa — —
Kotimatkalla sanoi rva Jouhela nuhtelevasti:
— Mitä sinä menit sellaista sanomaan!
— Leikillähän minä tietysti... puolustautui Jouhela.
— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela
profeetallisesti.
Paria päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen
ikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin
puolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.
— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti
hän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan,
kymmenen... yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme
lasta.
— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole
ruokaa!
— Mistä sinä sen tiedät?
— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän
silakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy
huomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi
ei meidän tarvitse pelätä vieraita...
Jouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen
tuuli suhahteli rannan puissa.
Äkkiä pääsi Jouhelalta hätäinen mölähdys.
— Mitä nyt? kysyi rouva Jouhela, joka viereisessä huoneessa parsi
sukkia.
— Ne tulevat _tänne!_ huusi Jouhela.
— _Kutka_?!
— Koko Hätylän joukko, vieraineen päivineen!
— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne
tulevat meille _päivälliselle!_ Eikä meillä ole mitään...
Rouva Jouhela sai hermokohtauksen.
— Pakoon! huusi Jouhela. — Meidän täytyy paeta!
— _Millä_? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja
Mari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita
poimimaan!
Hra Jouhela harppaili edestakaisin huoneessa tukkaansa raastaen.
— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen
venheellä.
Heikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva
ukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.
Jouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman
hatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen,
huudahtaen:
— Kiiruhda! Ei ole vielä myöhäistä!
Sitten he katosivat karjapolkua myöten metsän suojelevaan helmaan.
Tuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki
otsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää
epätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.
Kun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille
iloisesti:
— Hyvää päivää! Terveisiä meidän saarelta!
Hätylään oli saatu lisää vieraita.