Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään
maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.
Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä
yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla,
niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.
Syy ei suinkaan ole meidän, vaan Jussilaisen.
Eikä niinpaljon Jussilaisenkaan kuin hänen likinäköisyytensä.
Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää
likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.
Parasta olisi, jos hän menisi kaupunkiin ja hankkisi itselleen
silmälasit.
Jussilainen on ostanut itselleen moottorivenheen.
Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran
jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.
Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan
ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu
itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta
moottoristaan koko yön.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:
Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.
Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen
ystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.
Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.
Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.
Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa
olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi
sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin
Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia
avuja.
Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen
toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa
kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on
koulujakin käyneitä tai käyviä.
Päästyämme järven yli sanoi Jussilainen:
— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon
Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on
komeita tyttöjäkin.
Huom.: Jussilainen on poikamies.
Mitäs meillä olisi sitä vastaan ollut? Nälkäkin kun jo alkoi tulla.
Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja
koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.
Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on,
paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä
huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä
liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.
— Mitäs tuolla on? kysyimme me.
Jussilainen tirkisteli sinnepäin ja sanoi sitten:
— Ei siellä mitään ole.
Moottori puski täyttä vauhtia eteenpäin.
— Onpas! huudahdimme me.
— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä,
tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan
karjan halki.
Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen
takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset
näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.
Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan
naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja
kerskasi:
— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo
millään ilveellä autoa väistää!
Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut
saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme
Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa
Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti
lehmät pois vedestä.
Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin
olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia
vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman
ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa.
Tietysti.
Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti
vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään
aikaan näkynyt.
Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he
kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia
vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.
Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli
meille pettymys.
Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut,
olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon
pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja
riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen
parempi.
Näin ollen täytyi meidän kertoa, miten asianlaita oli.
Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan
viaton. Niinkuin aina.
Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.
Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.
Mikäli sitten se seikka voi paljonkaan Jussilaisen asiaa parantaa?