Kylään oli tullut kesälomalle nuori herra Helsingistä.
Hieno herra...
Hän asui kylän suurimmassa talossa, sillä hän oli isännän sisarenpoika.
Hänellä kerrottiin olevan paikka jossakin konttorissa.
Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin
korkea ja isopalkkainen virka.
Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys
yksinkertaisessa maalaiskylässä.
Olihan siellä ennenkin herroja nähty, mutta ei vielä näin hienoa.
Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle
muotileijonalle vertoja.
Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka
mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja
housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.
Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno
keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen
nuollut.
Partansakin kuului ajelevan joka päivä!
Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta,
mutta totta se sittenkin oli.
Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai
sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:
— Hö hö hö!
Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei
saavuttanut sanottavaa menestystä.
Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin
pääkaupungissa.
Mutta hän oli aivan liian hieno täällä. Siinä syy.
Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen
noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi
sanoa.
Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat
mielenkiinnottomiksi.
Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti
aseman kokonaan.
Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän
tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.
Neiti tuli asumaan naapuritaloon.
Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen
tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä
asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.
Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun
palvelustytöt lypsivät lehmiä.
— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi
neiti.
— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti
hihittäen herrasneidin kysymykselle.
— Ai kuinka intresanttia! huudahti pankkineiti. — Onko sillä nimikin?
— Onhan sillä... sen nimi on Taavetti, ilmoitti tyttö lypsynsä lomassa.
— Taavetti? Ai kuinka hauska nimi! Onko se vihainen?
— Ei se vihainen ole...
Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään
mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.
Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti
hartaita mulkosilmiään.
— Pelkäättekö te sonneja? kysyi neiti sitten kavaljeeriltaan.
Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä,
hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on
tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.
— Minäkö? hymähti hän.
Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli
aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä
naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin
päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia,
kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun
näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.
Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin
ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti,
mutta laskeutui sitten nopeasti alas.
Onneksi putosi hän pehmeälle.
Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa,
jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.
Se pelasti nuoren herran loukkaamasta itseään.
Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun
Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän
salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli
päänsä.
Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli
kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen
suomalaiskansallinen maatiaissonni.
Herraa ja hänen pukuaan putsattiin sitten tuvan puolella tuntikausia.
Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa,
joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.