Ja keskustelu painui aavemaisille aloille.
Silloin —.
— Pirrrrr...
Sitä tuli ja tuli.
— Siinä se nyt on taas! huomautti ratavartijan emäntä.
— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä
yhteen.
— Eikä se lakkaa olleskaan! totesivat he hetken kuluttua.
Hetket kuluivat.
Puhelin soi.
Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta
ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.
Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin
tuo kauhea kilinä.
Ratavartija ei ollut kotosalla, mutta hänen vaimonsa meni puhelimeen.
Tietysti ei sieltä nytkään kuulunut mitään.
Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin
metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin
vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas...? kysyi ratavartija kotiin
tultuaan silmäten puhelimeen.
Hänen vaimonsa nyökäytti myöntävästi päätään.
— Hm, sanoi ratavartija.
Käytiin siitä levolle.
Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin
äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi...
Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan
kertomuksen »astraalikellosta»?
Luultavasti ei.
Joten siis emme tahdo verrata siihen.
Tällä kertaa soi puhelin _koko yön_. Aamupuolella klo 2 peitti
ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon
koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin
äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä,
selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi
puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.
Puhelin pärisi yön ja aamun ja koko seuraavan päivän.
Se ei pysähtynyt kertaakaan edes henkeään vetämään.
Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu
ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei
vain sano asiaansa.
Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen
omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä,
ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten
kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten
syynä olla.
Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen
syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.
Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja
kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.
Eräät vanhat ja viisaat kyläläiset kuitenkin hymähtivät merkitsevästi:
— Hm, saahan sitä niin _sanoa_, mutta...
Ratavartija harrastaa nykyisin lämpimästi langatonta puhelinta.