Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan
itäisestä saaristosta.
Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja
vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32
metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet
loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.
Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta
tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.
Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli
jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit
vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle,
niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja
muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten
helmaan.
Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen
ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva
Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari,
joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki
Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi
200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.
Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan
ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja
ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi
liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan
ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.
Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina
olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään
ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:
— Hopsan — pul... pul... pul...
Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat
vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.
— Vanha rouva putos järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.
— _Mereen!_ oikaisi Kusti Pökkelö arvokkaasti.
Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään
vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä
eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.
Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa
ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat
menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin
määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan
kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on
pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.
— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään
tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi
onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi
varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen
anopin tukkaa.
Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta
kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:
— Seis, anoppi nostetaan laiturille... minä hyppään ottamaan vastaan.
Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia
kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö
laiturille.
Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain
hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.
— Nyt putos herra järveen! huusi nuori kotiapulainen Mari.
— _Mereen!_ huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä!
lisäsi hän myrkyllisesti.
Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä,
että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän
kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:
— Faan!
Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta
laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut
toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan
jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä
vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella
muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua
tekstiä.
Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin
jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei
talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:
— Hi hi hi!
— Mari ei saa nauraa! sanoi rouva Iida Pökkelö äkäisesti.
— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti —
ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.
Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä
muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta
pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä,
luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:
— Ha ha ha ha haaa...
Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella
sillä vävypoikaansa ympäri korvia.
Läiskis... läiskis... läiskis.
Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori
kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.