— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva
Helsingissä, eräänä päivänä.
Hra Kannunen avasi ikkunat tuulettamisen tarkoituksessa ja lähti
konttoriinsa.
Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta
— ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen
epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.
— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja
sytytti ison sikarin.
Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön
olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.
— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen
nenäänsä.
Se näkymätön olento oli _Haju_. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään
tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta
tämä oli isopappa itse.
Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana,
keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä
mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.
— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi
ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa
syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!
Hra Kannunen päätti toimeenpanna perusteellisen etsinnän.
Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen
lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä
löyhkä.
Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti
vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi
oikealla kädellä komeron oven.
Sieltä se löytyi.
Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon.
Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se
päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto
osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.
Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan
tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin
tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin,
sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.
— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin
kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.
— Tämä roisto täytyy heittää jonnekin! päätti hra Kannunen.
Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan
roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista
ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä
penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti
häntä.
— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra
Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä
löytötavaratoimistoon...
Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta
oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi
ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin
heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi
matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.
Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt,
niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa
Prinssi.
Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja
tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.
— Huuti, Prinssi! ärjäisi hra Kannunen. — Vie se heti takaisin!
Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää
sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi
vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi
pakettia isännälleen.
Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi
samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti
Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi
hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja
sanoa:
— Kiitos, Prinssi!
Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli
oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin
velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.
Hra Kannunen unohti juustopalan useiksi päiviksi päällystakkinsa
taskuun.
Mutta konttorineidit alkoivat puhella keskenään:
— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta?
Täällähän tulee pää kipeäksi!
Kunnes asiatyttö kerran ilmoitti oudon uutisen:
— Se on johtajan paltto, joka haisee tuolla eteisessä!
Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se
ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston
ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen
kirotun juuston vielä tänä päivänä.
Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle.
Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa
seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella
epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.
Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan,
ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle.
Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.
— Ai, herralta putosi paketti! kirkaisi eräs rouva.
Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi
juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi
merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.
— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä
ja hengästyneenä.
— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut
hra Kannusen.
Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta
ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä
rouvaa.
— Tuntuu olevan juustoa... hyvin _kehittynyttä_ juustoa! mainitsi se
vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen
hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.
Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta
vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.
Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan
salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä
kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui
aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi,
niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui
seuraavalle pysäkille.
Hra Kannusen maailmankatsomus oli synkistynyt.
Hän ohjasi kulkunsa lähimpään rautakauppaan.
— Lyijyä! sanoi hän ankarasti.
— Kuinka paljon? kysyi myyjä kohteliaasti.
— Kilo! vastasi hra Kannunen ankarasti.
Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni
satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren
syvyyteen.
— Mitä se oli? kysyi poliisi epäluuloisen näköisenä.
— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän
totuuden nimessä.
Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi
hänen mennä.
Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen
katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.