Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna
kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.
Se oli neljännestä vailla 8.
— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset
tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä
on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu... sanoi
Jusliini...
Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan
Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä
Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli
hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä
naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä
perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.
Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta
tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:
— Yhä se on neljännestä vailla kahdeksan!
Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän
johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika
liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon
tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.
Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on
tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista,
yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen
vetämisestä.
Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset
valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin
Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.
Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä
ainakaan vedon pitäisi olla lopussa...
Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon
torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.
Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan
lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.
Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on
nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.
Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa
mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.
Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa
tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman
erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.
Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se
neljännestä vailla kahdeksan.
— Se on taas neljännestä vailla kahdeksan; sanoivat wäxjöläiset.
Puolen tunnin kuluttua he lisäsivät:
— Ja se on yhä edelleenkin neljännestä vailla kahdeksan.
Sitten juoksivat he kellosepän liikkeeseen ja huusivat myymälän ovelta:
— Se sinun tornikellosi on taas neljännestä vailla kahdeksan!
Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin
oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin
päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.
Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja
totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa.
Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän
koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten
suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa
ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.
— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista
tätä kummallista arvoitusta.
Vuorokausi kului.
— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana
aamuna kellosepän myymälän ovelta.
Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen
vaatteen.
— Onko se taas... neljännestä vailla kahdeksan? kysyi hän kumeasti.
— On! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset läähättäen.
Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen
suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti
romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut
vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan
pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja
hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat
suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.
Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja
toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja
väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon
koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.
Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän
valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa.
Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän,
eikä syyttä.
Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti
ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat
ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat
neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen
hengen hänestä.
Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon
edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin
vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon
tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska
ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella,
niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.
Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan,
minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.
Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta,
virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin
ympärillä.
Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan,
istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan
yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen
viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes
sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä
kököttäviä naakkoja.
Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä.
Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät
osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat
nousemasta, pysähtyi koko kellokin.
Tämä oli siis Wäxjön tornikellon arvoituksen ratkaisu.
Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin
sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.
Ja yleensä kaikkiakin naakkoja.