Tämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on
tämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa,
koska se siten parhaiten pystyy lukijaan.
Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi.
Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin
väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat
hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa.
Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä
kesäisestä näystä.
Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine
hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan
leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen
kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien
hansikkaittensa kanssa.
Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä
lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden
vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.
Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin
kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät
käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen
lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:
— Mikäs tuon pikku pojun nimi on?
— Hänen nimensä on Irma, vastasi lapsentyttö kainosti.
— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa
sillä tavalla.
Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen
vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti
putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira
juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia,
sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.
— Voi voi! huudahti sievä lapsenhoitaja.
— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta
se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.
— Äää — äää! parkui lapsi.
— Irma ei nyt itke, Irma saa uuden tutin, viihdytteli lapsenhoitaja.
— Äää.... äää, parkui Irma entistä äänekkäämmin.
— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut
leikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra
Kaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.
— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin
rohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin
itsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.
— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain
ostamaan tuttia.
— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen,
joka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen
takaisin tuossa paikassa...
Ja hän juoksi ostamaan tuttia.
— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja
hänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.
Vaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi
parkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen
hoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.
Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli,
notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun
poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja
oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei
kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.
Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!»
Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.
— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen
minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.
Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset
syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.
— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen
puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta
Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.
Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä
lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei
kuulunut.
Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle,
joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.
— Tui tui! sanoi Kaalimaa.
Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti
uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja
huomautti nuhtelevasti:
— Ei taa panna tuukkoon tedän hantikatta!
Irma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä
ylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi
lakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.
Kappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti
Kaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen,
lykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja
katsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»
Irma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti
hyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.
Aadolf pysähtyi, katsoi heitä pitkään ja sanoi:
— Tuosta et ole puhunut mitään! Mikä hänen nimensä on?
— Irma, vastasi hra Kaalimaa tympeästi.
— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin... ja heillehän sitä
oikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se
on muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?
— En! ärjäisi hra Kaalimaa vihaisesti. Ja lapselle hän ärjäisi:
— Suusi kiinni!
Irma ei pannut suutaan kiinni, vaan avasi sen päinvastoin selko
selälleen.
— Oma sun asiasi... ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään
kohauttaen ja jatkoi matkaansa.
Oli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi
lapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli
vaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja
liikkeensä koneelliset.
Useita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä
toisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä
tuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja
häneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.
Myöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa
on jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti
Simpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme
kasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta
häntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut
yhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin
uskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään,
se näytti jo vallan todennäköiseltä.
Äkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen
minuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua,
että hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se,
joka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.
Sillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka
hänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt
niille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten
harmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja
juoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen
lykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli
tapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.
Kun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan
ilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja
lapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui
hänen kaulukseensa ja sanoi:
— So so! Nyt herra lähtee poliisikamariin!
Ja herra Kaalimaa vietiin poliisikamariin.
Opetus:
Älkää ottako huolehtiaksenne tuntemattomista lapsista.