Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen
valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista,
pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat
kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.
Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi
panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he
asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma
neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.
Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri
astui sisään, sanoen:
— Anteeksi...
Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun
päästään ja kysyi kohteliaasti:
— Kuinka mones kerros?
— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat
molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi,
vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma
viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat
he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet
toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen
oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui
vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut
tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?
Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut
nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.
Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista
hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa,
ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.
Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin
neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.
— Taivas! huudahti neiti Sanelma.
— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja
töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei
liikahtanut.
Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja
neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän
sitä nyrkillään.
— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se
oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.
— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra
Petteri, lisäten:
— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita
myöten alas.
Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri
yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:
— Prrrr...
— Mutta...! huudahti neiti Sanelma nuhtelevasti.
— En minä teitä tarkoittanut, ilmoitti hra Petteri synkästi.
— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen
läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.
— Jos sitten saan esittää itseni... nimeni on herra Petteri, esitteli
hra Petteri.
— Neiti Sanelma, vastasi toinen.
Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin,
että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:
— Älkää vain rikkoko hissiä!
— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella
alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.
Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja
sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia
yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi
tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän
rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa
kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin
maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole
harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista
olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra
Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja
uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle
ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi
kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi
siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä
hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei
pudonnut.
Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja
molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis
vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.
Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli
ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään
kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti
Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:
— Hän on kuollut! Hän on kuollut!
Hra Petteri avasi hitaasti silmänsä ja mutisi:
— Kepeät mullat...
Sitten tointui hän täydellisesti, muisti tilanteen ja sanoi:
— Tässä me nyt sitten istumme... emmekä muuta voi...
— Minä olen niin onneton... nyyhkytti neiti Sanelma. — Kunpa joku
tulisi!
— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen
varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava
kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan
kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.
Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat,
ja huusi:
— Halloo!
— Alloo! vastasi kaiku, ikäänkuin olisi se ollut ranskalainen.
— Hei, hei, huusi hra Petteri.
Ja kaiku rappukäytävässä vastasi nopeasti:
— Ei, ei!
— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja
talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.
— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on
turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.
Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen
kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin
en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui
hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut
melkoisen korkeat käsitykset.
— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies
aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.
— Mikä häpeä... mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. —
Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa —
näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa... teidän
seurassanne... mikä häpeä...!
— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka
hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. —
Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!
— Minä olen onneton... ja te olette raakalainen... itki neiti Sanelma.
Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen
pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea.
Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein
sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan
onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen
harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa,
tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet
kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui
hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.
— Onnitelkaa meitä, sanoi neiti Sanelma. — Me olemme nyt kihloissa.
— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan
reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.
— Eikä yksinään, mutisi hra Petteri vähän oraakkelimaisesti.