Hra Murjotsuo astui sisään ravintolaan.
Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo
vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.
Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme
tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.
Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään
päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.
Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus
Kurjen.
Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa
pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin,
toiset huonommin.
Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut
näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä
sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana,
istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi
otsa rypyssä tutkia sitä.
Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon
pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset
olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei
hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra
Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut
nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle
avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä
opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni
hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki
virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä
seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään
oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä
ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt
nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla
nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti
juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin,
että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla
kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt,
hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä
viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan.
Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut
lopullisen iskun.
Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä
ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra
Kukkelin.
Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus
ukonilman edellä.
Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi
hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika
pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut
hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi
vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä
hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi
toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan
toisessa kaupungissa.
Sekunnin ajan vallitsi ruokasalissa kuolonhiljaisuus.
Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin
kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.
Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän
salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.
— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka
pelkäsi kaameaa näytelmää.
Mutta se oli jo myöhäistä.
Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja
tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.
— Kirottu konna!
— Erottakaa ne! huusivat toiset.
— Älkää erottako! huusivat toiset.
— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni?
kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä
ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava
parfyymin tuoksu.
Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että
viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään,
mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan.
Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.
— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän
kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen
kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas
on sininen ja viinit punaisia! _Miksi ette ole tehnyt sitä?!_ Mikä
viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte
naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan... ja
noin... ja noin...!
Läiskis... läiskis... läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin
poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä
voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät
salamoiden.