Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän
mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja
koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan
kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että
kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.
Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja
julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista
selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja
lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen
maan legiooneja vastaan... ja... ja...
Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti
meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että
meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä,
ja viittasi meitä mukaansa.
Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen
vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne
vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella
asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon
alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena
johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?
Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla
ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi
(maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita,
jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei
tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen
suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä
ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa
povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin
pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa
olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä
kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.
Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin
mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä
jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen
Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta
ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki
samassa sanoi:
— Ole hyvä!
Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta,
joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs,
mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi,
iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin
järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.
— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven
eteen... minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta
yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön
tavara-asemalle...
Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta
Heikki huudahti lämpimästi:
— Kaipasin juuri sinua... ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle,
meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot
kiinni.
Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme
Heikki painaa.
Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät
aavistukset täyttivät sydämemme.
Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut,
ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen
sivistyksen, rintaansa lyöden:
— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun
täytyy saada kansi kiinni.
Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri
meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo
nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa
merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut
luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki
olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä
silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.
Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen
matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni
toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein
kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.
Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä
Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti
jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin
roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei
hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.
Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta
tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me
veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla,
kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella
äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?
Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen
matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen
asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi.
Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten
molemmat lukot kiinni.
Mutta valettahan se oli. Nyt ei saatu kumpaakaan lukkoa kiinni.
— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon
talonmiehen vaimoa.
Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän
ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen
lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.
Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos
se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me
puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti,
kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme
Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.
Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten
hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan
Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen
nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään
tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava
häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.
Noh.
Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin
arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä
ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.
Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan
vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme
Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme
vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!
— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se
taisikin olla hyvä ajatus.
Ja samassa hyppäsi hän arkkunsa kannelle ja huusi meille:
— Hei, päästä irti!
Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas
huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista
kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja
lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.
Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan
ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme
lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.
Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos
kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.
Elämä ei ole unelma.