Viime joulun seudussa oli Jästipään perheen asuinpaikka Liisankadun
varrella salaperäisen tapauksen ynnä siitä seuranneitten ja siihen
liittyvien kauheitten ja surullisten kohtausten näyttämönä.
Herra Jästipään anoppi oli tullut jouluksi Vaasasta katsomaan
sukulaisiaan ja Helsingin kaupunkia ja ihmettelemään, kuinka kukaan
normaali ihminen voi asua ja viihtyä sellaisessa kaupungissa kuin
Helsingissä sekä lausumaan julki vakaumuksensa, ettei kukaan oikea
ihminen voi, täysin säilyttäen itsekunnioituksensa sekä tuntien
niin täydellistä onnea ja sopusointua ja viihtymystä kuin tässä
vajavaisuuden maailmassa yleensä on mahdollista, asua missään muualla
kuin Vaasan kaupungissa talvella ja tunnin matkan päässä Vaasan
kaupungista kesällä.
Anoppi tuli aaton aattona ja ennätti jo asemalta Liisankadulle
ajaessaan todeta, että Helsinki oli tullut entistä kamalammaksi
sitten viimenäkemältä, ja että se muuttuu edelleen nopeassa tahdissa
epäedukseen, päinvastoin kuin Vaasan kaupunki, joka muuttuu, sen minkä
yleensä muuttuu, vain edukseen.
Jästipäät kuulivat näitä esityksiä ja väitöksiä jossakin määrin
protesteeraten sillä helsinkiläisinä olivat he tietysti jonkinverran
arkoja Helsingin kunnian puolesta, ja Jästipää yritti kinata vastaan,
mutta joutui luonnollisesti häviölle, sillä hänen anopilleen ei
kukaan pidä puoliaan, ei edes pari kappaletta kaupunginvoudin
ulosottoapulaisia, jotka kuitenkin ovat karaistua rotua ja muistuttavat
jossakin suhteessa vanhoja roomalaisia tai ainakin Suomen sodan
sankareita sellaisina kuin J. L. Runeberg ne on runoelmissaan kuvannut.
Sitten ryhdyttiin laskeutumaan vähitellen levolle, jolloin anoppi
sai tilaisuuden ohimennen tiedustella, ovatko helsinkiläiset
lapset yleensäkin niin huonosti kasvatettuja ja tottelemattomia,
vai muodostivatko Jästipään lapset eriskummallisen ja aiheellista
huolestumista herättävän poikkeuksen. Sitten kertoi anoppi, ottaessaan
hampaat suustaan ja pannessaan ne vesilasiin yöksi, valaisevia ja
mieltäkiinnittäviä esimerkkejä siitä, kuinka hänen aikanaan lapsia
kasvatettiin ja miten ilahduttaviin tuloksiin tuolla entisellä
koetellulla kasvatusjärjestelmällä päästiin.
Seuraavana aamuna, siis jouluaaton aamuna, tuossa vähää ennen
aamiaista, kun anoppi aikoi ryhtyä valjastamaan suutaan murkinaa
varten, kuului anopin huoneesta kova ja kiihkeä huutoja kun
läheisyydessä olevat Jästipäät olivat syösseet sisään anopin
huoneeseen, seisoi anoppi siellä kalpeassa ja kaameassa kauneudessaan
ja huusi, että häneltä oli yöllä varastettu hampaat.
— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja
ja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.
Anoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä,
jolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti
Jämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen,
rouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja
kokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.
Sitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli
pannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta,
jonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän
suinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja
anopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia
ja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten
sianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos
hän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei
hän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa
äitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun
asti.
Niistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen,
sillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät
toimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko
aattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet
Jästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä
epäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan
Paavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista
irtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli
yleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen
suurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi
varsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.
Meidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto
ja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin
hampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin,
älkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei
näkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja
suorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti,
ettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut
kuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.
Kun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä
mutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi
luullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi
syödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua,
joka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.
Tämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet
omiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi
lähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat
muuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi.
Lähtiessään pyysi anoppi, että hampaat — _jos_ ne milloinkaan löytyvät
— lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan
olevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista
sen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa
tunsi.
Anoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran
viikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän
oli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon
vuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra
Jästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa
murhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien
sisäpuolella.
Viime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa
ja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui
vävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka
laskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.
Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet
peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta
kuussa... sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli
vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.
Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa
lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa
niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä
vehnäjauhosäkissä.
Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja
myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset
illalliset Kämpissä.
Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja
yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton
aamuna ollut kovasti jauhoinen.