Oltiin joulun alla.
Maa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka
kolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja
päivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä
muutama tunti ikävää hämärää.
Liikemies Taneli Tursas oli matkalla konttoriinsa.
Hän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa,
käristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi
nyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei
saa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti
siis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta
se oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään
sanomista.
Taneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.
Kumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.
Rouva Tursaassa oli viime päivinä ollut jotakin omituista.
Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen
puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.
Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin
muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen
aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli
Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota,
sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota
nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.
Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties
oli itkenyt?
Mikähän häntä oikein mahtoi vaivata?
Herra Tursaan ahkera ajatustyö ei johtanut mihinkään ratkaisuun.
Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei
rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna
— niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa
yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan
kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen
ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä
kutakuinkin aiheetonta kysymystä:
— Menetkö sinä nyt suoraan konttoriisi?
— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen
aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan
konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.
— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten
kysynyt.
Herra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt
vuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä
postin avaamisen ensi vuoteen?
Rouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli
Tursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut
aprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.
Ja mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin
erikoista?
Asia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin
tässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä
konttorissa.
Miksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi
kyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja
astuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata
poistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.
Vihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi
juuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas
sanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi
hän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti
kumminkin.
Konttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille
ja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.
Hänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit
unohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla
posti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.
Johtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin
eräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten
tuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle
yksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »_yksityisesti_» oli
alleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.
Herra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja
vaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.
Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet
mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää
kuin markan postimerkkikään.
Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla,
naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta
kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen
kädestä kirje oli lähtöisin.
_Mitä_ oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut
suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia
kulunut siitä, kun oli erottu.
Ja tämä kirje oli kirjoitettu eilen.
Eilen, jolloin Juulian silmät olivat olleet punaiset....
Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan
selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai
mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut
sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin
synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.
Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti
vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.
Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa
jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas,
joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan
postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin
epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi
sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan
pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.
Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla,
vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla,
vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen
jotenkuten auki.
Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun
hän luki:
»_Rakas Taneli parkani_!
Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät
itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt
ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa
tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi
tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun
syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä
koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en
voi tehdä sitä. Minä en voi!