Mainiota! sanoi johtaja Efraim Kölliskö. — Herttaista! Mainion
herttaista!
Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin
mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim
Kölliskö oli nimittäin yksin.
Ja sitäpaitsi niin yksin kuin ihminen voi olla. Alastikin vielä.
Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula &
Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan,
kuinka yksin hän itse asiassa oli.
Hän oli ollut onkimassa pienen luodon reunassa keskellä järven selkää.
Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin
laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas
tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.
Sitten oli Kölliskön tehnyt mieli virkistää itseänsä uinnilla.
Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula
nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat
kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin
kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin
suoraan vedestä.
— Mainiota! sanoi siis johtaja Kölliskö.
Hän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on
aika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin
tuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet
laakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo
enemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella
nopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa
kimmeltävillä laineilla.
— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli
tapahtunut.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä
uimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi
oli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa
silmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo
liian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle
juuri lepäämään.
— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä
oli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain
istua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden
huuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku
ohisoutaja pelastaisi hänet.
Yhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja
Efraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei
edes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa
aikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän
istahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan.
Sitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin
irvisteli omalle kuvalleen.
Mutta aika kului hirveän hitaasti.
Äkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi,
vuoroin kuumaksi.
— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään... ja minun pitäisi
jäädä tähän koko yöksi...
Kölliskö karkasi ylös ja mölähti täyttä kurkkua:
— Apua!
Sitten vaipui hän jälleen istumaan!
— Apua! vastasi kaiku järven rannoilta.
Mutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa
pistäytyi näkyviin vene.
Hra Kölliskö tähysteli sitä hetkisen ja päätteli sitten:
— Sehän on pappilan vene.
Vähän ajan perästä totesi hän sekavin tuntein:
— Siellä on vain naisväkeä, pappilan neidit ja se niiden kesävieras...
Ja kuin salama jysähti hänen mieleensä peloittava ajatus:
— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne
tietysti soutavat heti karkuun!
Silloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle
puolen.
Pappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö
piileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.
Neidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan
samalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.
Kun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa,
uskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.
Hän kohotti päätään kuin Vetehinen ja yskähti varovaisesti:
— Khöm...
Neliääninen kiljahdus kohosi veneestä:
— _Uh! Hiih!_
Ja sitten kauhun huuto:
— _Mies!_
Johtaja Kölliskö ymmärsi, että ripeä toiminta oli tarpeen.
— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin
naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen,
ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi
hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä
muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva... rouva Kölliskö. Veneeni
karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen
ja kuuden lapsen isä...
— Tarkoitatte kai _äiti_? kysyi vanhin pappilan neiti vähän
kummastuneena.
— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —
Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne...
— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan
neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.
Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin
käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi
vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:
— _Hih! Hiih! Mies! Sittenkin!_
— Katkaiskaa köysi! huusi keskimmäinen pappilan neideistä.
— Lyökää häntä airoilla kynsille! huusi vanhin neiti.
— Kyllä hän silloin hellittää!
— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö
epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö,
Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden
lapsen äiti...
Hän sanoi sen nyt vahingossa. Hän tarkoitti tietysti sanoa isä.
Neidit alkoivat rauhoittua ja neuvotella.
— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä
asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne
kuolemaan, niin minä kummittelen teille... joka yö!
— Kuinkas me voimme soutaa teidät rantaan? kysyi kesävierasneiti.
— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan
nuorin neiti.
— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin
mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata
minua...
Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö
laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän
jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien
kuormaa.
Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä
yhdelläkään silmäyksellä.
Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti,
laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan
siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi,
saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.
Äkkiä huusi hän:
— En jaksa enää... käteni uupuvat. Minä uppoan...
Soutajat pysähtyivät neuvottomina.
— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut
perälautaan, rukoili Kölliskö.
Niin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana
kuin jauhosäkki.
Kun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden
äkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.
Kölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai
päänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa
ja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä,
ja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan
neitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien
ummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.
Ei se kyllä mikään hurmaava näky ollutkaan.