Tämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin
kertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa
mieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa
olosuhteissa.
Isko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla
paikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin
helsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista,
että Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei
hänellä ollut muutakaan tekemistä.
Sitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana
olevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista.
Niinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset
elämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin
lukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin,
»voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin
sanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut
samaa nuoruudesta.
Kuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun
kolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin
päässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki
Kuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että
ihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja
hurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen
uskoi silloin.
Ja niin sitä sitten lähdettiinkin.
Isko oli miehekäs ja ylväs, Annikki Kuitunen oli hento ja viehkeä.
Kerjäläisakka tuli vastaan ja sanoi: »Antakoon hyvä Luoja paljon lykkyy
ja mänestystä nuorelle korreelle parille!» Isko antoi akalle 2 mk.
Olisi antanut mieluummin markan, mutta antoi kumminkin kaksi.
Astuttiin veneeseen.
Isko asettui soutamaan, Annikki harjoitteli perän pitoa.
— Kuinka ihana ilma! sanoi Annikki.
— Hurmaava! sanoi Isko.
— Laineet niin välkkyvät! sanoi Annikki.
Ja kimmeltävät! lisäsi Isko.
Ja Annikki alkoi, haaveileva ilme silmissään, lausua:
»Nyt kesäpäivä loistavi.
Niin oudoks' muuttaa mieleni
Tää aamu armahainen...
Puolentoista tunnin kuluttua oltiin saarella. Kannettiin kahvipannu ja
muut eväät rannalle.
— Nyt kahvi maistuu! sanoi Isko Tuiteri.
Ja hän ryhtyi tekemään nuotiota. Annikki Kuitunen huuhtoi kahvipannun
ja täytti sen Saimaan vedellä.
Isko Tuiteri pisti oikean kätensä oikeanpuoliseen housuntaskuunsa.
Sitten pisti hän sen oikeanpuoliseen takataskuunsa. Sitten pisti
hän vasemman kätensä vasemmanpuoliseen housuntaskuunsa ja sitten
samanpuoliseen takataskuunsa. Sitten etsi hän liivinsä taskut, joita
oli kolme. Sitten etsi hän takkinsa taskut, joita oli viisi. Sitten
etsi hän, olisiko hänellä vielä muita taskuja, mutta niitä ei ollut.
Sitten tarkasti hän huolellisesti uudelleen kaikki taskut, ja käänsi
muutamat nurinkin. Sitten katsahti hän pelästyneenä Annikki Kuituseen
ja ilmoitti:
— Minä olen unohtanut tulitikut!
— Voi kuinka ikävää! huudahti Annikki Kuitunen. — Nyt emme saakaan
kahvia, vai kuinka?
— Jaa, sanoi Isko synkästi.
Sitten istahti hän miettimään, mutta hypähti kolmen sekunnin kuluttua
ylös.
— Minä teen niinkuin villit tekevät! huusi hän.
— Hui! huusi Annikki Kuitunen, peräytyi kaksi askelta ja tuijotti
kauhistuneena Isko Tuiteriin. Hän nähtävästi pelkäsi, että hra Tuiteri
aikoi syödä hänet täällä saarella.
Mutta Isko oli jo syöksynyt ryteikköön. Se ei ollut mikään konsti,
sillä koko saari oli täynnä kuivaa risukkoa ja ryteikköä.
Kun Isko palasi takaisin, oli hänellä sylin täysi kaikenlaista kuivaa
puuta, lyhyempiä ja pitempiä koivupalikoita, tikkuja, kepakkoja ja
muita.
— Villi-ihmiset tekevät tulen hankaamalla kahta kuivaa puuta
vastakkain, selitti Isko Tuiteri. — Eräät intiaanit saavat sillä
tavalla, kun ovat käteviä ja tottuneita, tulen syttymään muutamassa
kymmenessä sekunnissa. Pyörittävät vain tikkua pystyssä kämmeniensä
välissä isompaa puuta vastaan, siihen syntyy kuoppa ja kuoppaan
porajauhetta, joka rupeaa hehkumaan, ja puhaltamalla voi sitten saada
tulen pieniin kuiviin sytykkeisiin.
Isko asetti puunkappaleen maahan, laskeutui polvilleen sen päälle ja
alkoi ahkerasti porata kämmentensä välissä.
— Niitä on villikansoilla hyvin monenlaisia tulen tekokonsteja, selitti
Isko. — Jos meillä olisi vähän narua, niin syntyisi tästä sellainen
tulipora, jota eskimot ja dajakkiheimot, käyttävät. Minä pyörittäisin
poraa sen ympäri käännetyllä narulla, vetämällä narua edestakaisin,
ja te painaisitte toisella puunpalasella päälle, että pora pysyisi
paikallaan.
— Oi kuinka oppinut ja taitava te olette! sanoi Annikki Kuitunen, ja se
innostutti Iskoa poraamaan entistä lujemmin.
Äkkiä keskeytti hän kapulan pyörittämisen, alkoi puhallella kämmeniinsä
ja sanoi:
— Kämmeneni ovat kuin tulessa!
— Mutta tulta ei niistä vain lähde, huomautti Annikki Kuitunen, ja tämä
pila vähän loukkasi Isko Tuiteria.
— Tulen minä kumminkin teen, vaikka minun pitäisi sitä varten jäädä
tälle kirotulle saarelle syksyyn asti! uhkasi hän synkästi. — Minä
annan palttua villikansojen porauskonsteille. Minä teen kansallisen
suomalaisen kitkatulen...
Ja Isko Tuiteri tekikin sen. Se tuntuu uskomattomalta, kun sen tässä
näin kertoo, mutta hän teki sen kumminkin. Hän etsi kaatuneen,
kuivaneen koivunrungon ja metrin pituisen koivupalikan, kaivoi puukolla
koivunrunkoon parin sentin syvyisen pykälän poikittain, riisui liivinsä
ja kauluksensa sekä pyysi neiti Kuitusen pitämään varalla hyvin hienoa
tuohen nöhtää. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja alkoi irvissä
ikenin kitkuttaa molemmin käsin palikkaa tuossa lovessa, sahaten
edestakaisin.
Hän hikoili hirveästi. Hänen silmänsä pullistuivat ja hänen
otsasuonensa paisuivat. Mutta hän kitkutti kituuttamistaan.
Ja tulen hän teki. Kun tuohennöhtä lopulta leimahti palamaan, oli hän
kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut edes hurrata. Hän vain kuiskasi
uupuneena, vaikkakin voitonriemuisena:
— Teinpäs tulen...!
Muutamien sekuntien kuluttua leimusi ja ritisi tuli pienessä nuotiossa
kahvipannun alla.
Silloin kuului askelten räiskettä risukossa kauempana saarella.
Isäntämiehen näköinen ukko ilmestyi jostakin paikalle ja sanoi:
— Ei tällä suarella sua polttoo tulta! Sammuttakee se hetj paikalla!
Vastalauseet ja pyynnöt eivät auttaneet. Isko Tuiteri melkein itki, kun
hän kantoi hatullaan vettä rannasta ja sammutti tulen.
Kun he soutivat pois saaresta, purskahti Annikki Kuitunen äkkiä
nauramaan ja sanoi:
— Voi kuinka koomillisen näköinen te olitte hangatessanne sitä puuta,
ha ha ha ha...
Silloin sammui Isko Tuiterin rakkaus. Se muuttui vihaksi.