Herra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien,
kun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.
Rouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen
poskipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen
ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia
uutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin
lähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.
— Jaa, kyllä se on kamalaa! sanoi Saara Vehnänen.
— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin
poliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta
Lujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.
Sitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli
sanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:
— Häh?
— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et
tietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet
katselevat vain toisten rouvia...
Ja niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta
perinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän
kuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin
oli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.
— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan
uutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin
Tshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja
kääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin
_täytyi_ puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan
valitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi
siitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello
6:een asti (aamulla nimittäin).
Hra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen
avustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva
Vehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.
Ensimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti,
joka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten
vielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle
ruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä
pää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi
hyvästi.
— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on
kohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli
hänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein
kuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä
nurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa
intialaista tiikeriä.
Tässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet
vielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja
kaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat
juuri rouvalle.
Hra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin
siksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen
sellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki
suunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten
suunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.
Kolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja
nimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä
oli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen
vaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10
ja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut
vakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut
hänelle sopiva.
Sinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään
syyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna —
hra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan
perheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se
oli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä
liikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva
Vehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi,
kun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan
palvella suomeksi.
Klo 4 i.p. oli rouva Vehnäsellä myöskin uudet kengät ja kalossit.
Uuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli
välttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.
Kappakauppa päätettiin hra Vehnäsen kolmantena lomapäivänä klo 1 i.p.
Rouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen
uusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun
rinnalla.
Silloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin,
mutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä
tai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden
kravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät
ja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden
kravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja
uudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui
sitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.
— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli
sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.
Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten
hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti
vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se
oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:
— Konkurssihakemus!