Kesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa
Henrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.
Oli kesä. Oli juhannusaatto. Käki kukkui.
— Nyt on juhannusaatto... valon juhla! sanoi Läylikki haaveilevasta
— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän
haaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.
— Juhannusaatto ja käki kukkuu... haaveili Läylikki — »Siellä kauan on
kukkineet omenapuut...» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!
— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki
yhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa
juhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.
— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta
päästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos
mekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma
osakehuoneisto Runeberginkadun varrella...
— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki
ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen
luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri
on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.
— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa... eivät ne
kehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.
Henrikki ei voinut olla salassa ihailematta tätä tosinaisellista
viekkautta.
Isäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja
takapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.
Läylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen
tapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.
— Huomenta, isäntä! viserteli Läylikki hopeankirkkaalla äänellä.
— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään
nimettömiään.
— Nyt on juhannusaatto! liverteli Läylikki.
— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille
teilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:
— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina
juhannuskokko.
— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen...
toisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta
vanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa...
— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki
keikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.
— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää
vanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli
omasta metsästä.
— Mutta entäs tuo risukasa! huomautti tarkkasilmäinen Läylikki.
— Mikä risukasa? kysyi isäntä.
— Tuo tuolla savupirtin takana, neuvoi Läylikki.
— Ei se ole savupirtti, se on _riihi_, oikaisi isäntä. — Eikä se
siksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen
lämmityksessä.
— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä
äänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin
kiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —
Tietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään
vain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.
— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole
tullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa
juhannuskokkona.
— Oi kuinka isäntä on hyvä! riemuitsi Läylikki, niin että isäntä tuli
oikein hämilleen ja yski: höm—öhöm...
— Me laitamme sinne kokon ja keitämme kahvit Henrikin kanssa, ja sitten
isäntä ja emäntä ja koko talonväki tulee meidän vieraaksemme kokolle!
järjesteli Läylikki pääkaupunkilaisen notkealla älyllä.
— Kiitos... vaikka väki kyllä taitaa mennä omille kokoilleen, sanoi
isäntä.
Läylikki lainasi talosta suurimman kahvipannun ja litran kermaa ja
puolen kiloa sokeria ja paimenpojan, ja läksi Henrikin ja paimenpojan
kanssa Sikosaareen panemaan kokkoa kuntoon.
Paimenpoika keräsi kaikki Sikosaarella olevat risut ja niistä tuli
niin paljon, että Läylikki arveli saavansa niillä parahiksi kahvin
keitetyksi.
— Mahtaisikohan se isäntä huomata, jos me repisimme vähän katto- ja
permantolautoja tuosta ladosta juhannuskokoksi? aprikoi Henrikki.
— Kuinka se nyt sitä huomaisi! sanoi Läylikki.
— Kyllä se huomaisi! vakuutti paimenpoika asiantuntijan varmuudella, ja
tuumasta luovuttiin.
— Juodaan sitten kahvia ilman kokkoa, kun tänne kuitenkin on tultu,
määräsi Henrikki.
— Ammu nyt ne rakettisi! hoksasi Läylikki.
— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää
loppukesäksi...
— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia
tähtiä.
Ja Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui
talonväkeä kahville.
— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. —
Mutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he...
— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka,
ajatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo
Tuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa...
Koko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan
oikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen.
Ja Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki
tuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin
keittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä
oli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.
— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli
kolmannet kupit juotu.
— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti
raketin.
Raketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset
olivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi
pukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.
— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!
Mutta isäntä suhtautui asiaan tyynesti.
— Se oli vakuutettu ihan täydestä... minä olin aikonut alentaa puolella
sen vakuutusta. Antaa roihuta vain!
— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon!
riemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.
Paimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan
kuuluukin.