— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille
huomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan
niille päivällisen?
— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime
viikolla, että me...
— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle,
että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs...
— Täytyy laittaa kalaa.
— Niin, kalaa... ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin
olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä
luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?
Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan
maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään.
Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista,
osuuskaupasta.
— Kalaa tulee! sanoi Urho Antero äkkiä.
Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut
tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se
patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta
lakatessa.
— Kunpahan tulisi! huokasi Selma. — Saisit kerrankin...
— Älä toivota onnea! huusi Urho Antero. — Se via, kalaonnen!
— Noilla uusilla housuillasiko sinä aiot kalastamaan lähteä?
— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti
isävainaja.
Mutta varsinaisten kalahousujen huomattiin jääneen Helsinkiin.
— Taisit panna ne naftaliiniin! ivasi Urho Antero.
Emännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi
ottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.
— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut!
vakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.
— Sen minä kyllä uskon... mutisi Urho Antero, silmäillen housuja
tuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin.
— Kiitos!
— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. —
Nyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin
lienee isävainajallasikaan...
— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen
laahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.
— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi
lypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.
Suutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei
kyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa
suutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi
uistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.
Urho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta
päivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa,
voidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.
— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä
rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä
kalan narruuseen?
— Iltaa, iltaa! vastasi Urho Antero tuttavallisesti. — Ottaako hauki?
— Eipä näy välittävän... ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti
suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi,
että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät
housut noin suutarismiehen housuiksi.
Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti.
Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se
saari kumminkin aina kalakeiton antaa.
Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison
uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin
puoleltaan venettä.
Sitten hän lähti soutamaan vastapäivään.
Suutari se näkyi vain siellä lahdella kaislikkoaan kiertelevän...
Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään
neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho
Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki
pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää
suutari tietävän. —
— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero,
soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.
— Ei se tunnu... myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen
kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta...
— Maistuisikohan tupakka? kysyi Urho Antero, kerien pientä uistinta
kelalle.
— Minkähän tuo tekisi... epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät
toisen uistimen järveen... tässä on paljon hakoja pohjassa.
Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu
koskaan pohjaan.
— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi
suutari.
Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin
tarkastettavaksi.
— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin
sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma
tekemäni...
Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta
soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin.
Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina
joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän
oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa
uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.
Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa,
kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.
— Noin suuri hauki... ja yksi, kaksi... kolme pienempää! Nyt meillä
on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun
pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut...!
Mutta suutarin eukko oli jo nukkumassa, kun suutari tuli mökilleen.
— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei
suutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.
— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan
viidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.