Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä
syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa —
nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa
ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään
viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa
kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja
koleassa Sipoon saaristossa... tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli
perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja
ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että
kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen
välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene
käytettävänään... »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset
sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli
natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon
saaristossa.
Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut
huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että
menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa,
vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti
tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta
Sipoon saaristossa.
Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen
on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa
suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva
Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön
vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia
Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa
tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin
maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi,
eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu
muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.
— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan
kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella,
kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä,
että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee
murtovarkaita...
— Mutta pidetäänhän alaovi aina lukossa ja...
— ... ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam.
— No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille,
hypätessään laivaan.
— Minä tulen huomenna takaisin.
Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut
käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli
kasteltu säännöllisesti.
Sitten meni Jerobeam puhelimeen:
— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha
ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään
kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko,
hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa
vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova
nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.
Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi
valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli
kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.
Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut
ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut
hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi
astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut
päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska
rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam
itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon.
Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa
avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja
muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja
alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri
hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea
vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi
kestänyt kaksikin Jerobeamia.
Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen.
Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti
Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut
sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut
aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.
Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä
soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin
enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko
tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä
huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave
tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.
Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän
eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja
ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven
läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.
Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia... ja janon myöskin,
suoraan sanoen.
Hän meni hissiin ja alkoi ajaa ylös, alas, ylös, alas...
Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam,
että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi
koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!
Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun
mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja
jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää
mitään.
Jerobeam palasi horjuen hissiin.
Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven,
tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia,
kohtasi häntä seuraava näky:
Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään
painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas...