Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se
paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13
minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan
kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan
kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto
hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin,
jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.
Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on
kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.
Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi
kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka
ryhtyy nielemään makarooniannosta.
S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja.
Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka
he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta
tarvitsekaan kuin kengännauhoja.
Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi
solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas
epämääräisen näköinen myhkyrä.
S.F. Peilari punastui vähän ja lisäsi:
— Taikka jos ma nyt sentään otan yhden parin.
Seuraava soittaja ei ollut mikään kauppias. Se oli puhkuva rouva, joka
kysyi:
— Täälläkö herra Jafetson asuu?
S.F. Peilari vastasi totuudenmukaisesti, ettei herra Jafetson asunut
siellä.
— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä
rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F.
Peilarin nenän edessä.
Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää
salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.
Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin
taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua
»Mattssonskan liisteriä».
— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari
kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja
maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon
heti teille näytteen tavarastanne.
Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla
liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista
tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä
liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan
oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka
ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.
»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein
samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi
koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei
näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin.
Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä
surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.
S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä
mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin
paennut häntä.
Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen
pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä,
mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.
Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa,
missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta
tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa,
mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen
tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on
luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta
sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.
Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä,
jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut
ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt
pulveria senkin kirkastamiseen.
— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa
järveen ja viekää pulverit mennessänne!
— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti.
— Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille
metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin
Naantalin aurinko, hö hö!
— No koettakaa sitä sitten tuohon ovenripaan, sanoi S.F. Peilari.
— Hm... sen se näkyy olevan tarpeessakin... hö hö! sanoi pulveroitsija
hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo
rakennettiin, hö hö... ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo,
hö hö...
Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa,
missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli
jonkinverran entistään tummemmaksi.
— Eikä tämä maksa kuin viitosen pötky, sanoi kaupustelija.
— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. —
Sehän vain mustuttaa!
— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä
lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!
— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko
te sitä puuksi?
— Mitä lienee huonoa messinkiä... eihän semmoiseen mitkään
kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti
kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme
markkaa!
Peilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen
siitä 2 mk. 50 p.
— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö... horisi
isonenäinen mies mennessään.
Kokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos
ikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.
Peilarin palvelijatar onkin hyvin tarkkakätinen tyttö.