vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan.
(Sigismund _itse_ sanoo niitä briljanttinapeiksi.)
— Mihin sinä taas menet? kysyi Sigismundin rouva.
— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois
niiltä. Siitä tulisi skandaali.
— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä
saan olla aina yksin kotona.
— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä,
mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.
— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin
rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.
— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena.
— Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko
illan kotona?!
— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin
olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi
näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva
olkapäitään kohauttaen.
— Minä en parkunut! huudahti Sigismund punastuen.
— Sinä olet kuullut väärin!
Sigismund lähti.
— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa
vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.
— Pidä hauskaa! sanoi Sigismundin rouva vähän katkerasti.
— Niin pidänkin, mutisi ystävämme Sigismund kiiruhtaessaan alas
portaita.
Sigismund lähti illalliselle Seurahuoneelle.
Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun
jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.
Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus
tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen
paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.
Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti
pitämään hauskaa.
Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja
hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme
Sigismund.
Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät
korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana
päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka
ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.
Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund
on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75
kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli
nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen
setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.
Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä
kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund
kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko
elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon
valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien
lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan
viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille,
tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan
ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä...
— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö
edes, mikä tamburiini on?
Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän
näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä
virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista
maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia
kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta
kohottamaan hiukan naamiotaan.
Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan
kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli
kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla
kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.
Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana
tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten
säteilevin silmin Sigismundiin.
Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia
aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta
hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi
kuitenkin vielä liikkumaan.
Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman
pöytänsä alta viereisen pöydän alle.
Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja
pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.
— Siellä on taskuvaras, joka yrittää pujahtaa pakoon! huusi joku.
— Poliisi tänne! huudettiin eri tahoilta.
Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan
huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt
päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.
— Herra on hyvä ja riisuu naamionsa! sanoi poliisi.
— Ei, ei naamiota! huusi Sigismund sydäntäsärkevällä äänellä.
Sitten lankesi hän poliisin kaulaan ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
— Jassoo...! sanoi poliisi. — Herra on hyvä ja seuraa minua eteiseen.
— Kuinka se oli? kysyi poliisi eteisessä.
Sigismund kuiskutteli jälleen hänen korvaansa.
— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois
kadulle tullessanne!
— Te olette enkeli! huudahti Sigismund.
— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen
myöskin naimisissa.
Sigismund syöksyi ulos.
Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää,
mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut
spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.
Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti
tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka
anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta
olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.
Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi
pitää henkiä hauskempina.
Hän kehittää nyt Sigismundista meediumia.
Synti saa aina rangaistuksensa.