Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni.
(Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva
Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin
ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä _juuri_
odotin tätiä! Mistä täti _juuri_ ymmärsi tulla? Minä panin _juuri_
kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa _juuri_ kaupungilta! Minä
ajattelin _juuri_...
— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on
niin _hirmuisen_ vähän aikaa! Minulla on niin _hirmuisen_ paljon
tekemistä! Minun täytyy heti...
Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti
Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut
mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta
Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin
kyllähän täti Dorotea tietysti _vahvempi_ on. Täti Dorotea on varmasti
vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo
Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt
palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei
huutanut.
Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin
kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti
Dorotea itse ommellut.
— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus,
onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi.
Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta
minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?
Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla
huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut.
Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme
ja kolme ja puoli neljä ja neljä.
Kello löi puoli viisi.
Se kuului.
Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei
siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä
silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että
kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).
— Siunatkoon! huusi täti Dorotea. — Löikö se onneton jo puoli kaksi?
— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen
katsomaan, mitä kello on.
Kello oli nimittäin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli auki.
— Puoli viisi! kirkaisi Läylikki Heppula. — Mahdotonta!
— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.
Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.
— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —
Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.
Rouva Läylikki painoi soittokellon nappia.
— Kello on kymmentä vailla viisi, ilmoitti Maikki.
— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä.
Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?
Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena,
päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.
— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia...
niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen
maku kuin Lainalla...
Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään
voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.
Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput
alaspäin ja kertoi:
— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan
ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut
Kirstin ja koska Janne nimenomaan...
Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava
Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:
»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti
Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja
huutaa:
— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla
on niin _hirveän_ kiire, ja ompelijatar odottaa...