Kuusikerroksisen talon ullakko on jaettu lautaseinillä pieniin
komeroihin.
Kullakin osakehuoneistolla on tällainen komero.
Eräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen
näköisenä alas ullakolta ja änkytti:
— Lu-lu-lu-lu-lu...
— Mitä? kysyi rouva Ispinä. — Luntako satanut ullakolle?
— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin
Kerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se
tietää.
Ilmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti,
mutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän
ullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.
— Varkaita! huusi rouva Ispinä. — Rosvoja! Apua!
Rouva Ispinä juoksi miehensä Simo Ispinän huoneeseen ja huusi:
— Vintissä on ollut rosvoja!
— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän
varovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.
— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti
Tuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on
rikottu.
— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli
huono lukko...
— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän
olet mies!
— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun
vikani...
Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.
Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.
— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.
Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten
tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä
poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.
Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki
Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty
kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta
juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.
Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu.
Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta
lautaovesta.
— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä
ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.
Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut
pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.
— Eipä se ole tainnut mitään kelpaavaa löytää, arveli Simo Ispinä.
Mutta Mari läiskäytti käsiään ja huusi:
— Herran mustat pöksyt on poissa!
— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi
Tuulikki Ispinä.
— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä
ole mitään, ilmoitti Mari.
Eikä siinä mitään ollutkaan muuta kuin naula, ja sekin oli ruostunut.
— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi
Tuulikki Ispinä ankarasti.
— Kun rouva käski, vastasi Mari.
— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne
olivat vielä hyvät housut.
— Ne olivat kyllä takaa hyvin kuluneet, muisteli Tuulikki Ispinä.
— Mutta kyllä ne olisivat vielä saketin kanssa menneet, sanoi Mari.
Tuulikki Ispinä loi Mariin rankaisevan silmäyksen.
— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja
kaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.
— Mitäs se sitten enää lukolla tekee? kysyi Mari.
— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. —
Kyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.
— Viisi markkaa, tunnusti Mari kieltämättömän tosiasian.
Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti
hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi
keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan,
johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei
ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti
se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron
viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut
romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron
sillä uudella, vahvalla lukolla.
— Ha ha! nauroi Simo Ispinä tyytyväisenä.
Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas
murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin
oli raahattu esille nurkasta.
— Ha ha! nauroi Simo Ispinä.
Sitten kurkisti hän arkkuun ja huusi hämmästyneenä:
— Mitä tämä on?
Siellä olivat hänen mustat varastetut housunsa.
— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä
loukkautuneena.
Mutta Mari huusi:
— No nyt voi herra taas pitää mustia pöksyjä saketin kanssa, ha ha!