— Etkö sinä tulisi meille joulupukiksi? kysyi Jussi Punnus.
— Ei minulla olisi oikein aikaa, sanoi Ville Vuohelainen.
— Kyllä. Sinulla on kyllä aikaa, sanoi Jussi Punnus.
— Mutta sinä olet laiska.
— Miksi et itse rupea joulupukiksi? kysyi Ville.
— Siksi, että lapset tuntisivat minut. He jo viime kerralla epäilivät
vähän, ja nyt ovat he vuotta vanhempia, ilmoitti Jussi.
— Entäs palvelustyttösi? kysyi Ville.
— Lapset tuntisivat hänetkin. Sitäpaitsi ei hänellä ole aikaa. Hänen
täytyy veivata jäätelökonetta.
— Syödäänkö teillä jouluna jäätelöä? kysyi Ville.
— Syödään! vastasi Jussi Punnus. — Meillä syödään aina jouluna
jäätelöä. Onko se synti?
— Eikö minun tarvitse veivata jäätelökonetta, jos minä tulen teille
joulupukiksi? kysyi Ville.
— Ei, vastasi Jussi Punnus.
— Annatko kunniasanasi, ettei kukaan mainitse minulle mitään
jäätelökoneesta, eikä sano, että kukahan nyt ennättäisi vähän veivata
jäätelökonetta, että palvelijatarparka saisi hiukkasen levähtää? kysyi
Ville.
— Annan, vastasi Jussi Punnus. — Minä annan siitä kunniasanani.
— No, jos minä sitten tulisin teille joulupukiksi, sanoi Ville. — Mutta
minun täytyy päästä pois viimeistään klo 10 illalla. Silloin minun
täytyy mennä S. V. V. P.-kerhon jouluillallisille.
— Sinä pääset vaikka yhdeksältä, vastasi Jussi Punnus.— Meillä jaetaan
joululahjat tuossa kahdeksan korvissa. Mikä se semmoinen kerho on?
— Se on vain Surun Voittoisien Vanhain Poikain kerho, selitti Ville. —
Se on hyvin hieno ja henkevä kerho.
— Epäilemättä, sanoi Jussi Punnus hajamielisesti.
— Tule seitsemän aikaan illalla ja koputa rappukäytävässä siihen minun
huoneeni oveen, jossa ei ole ovikelloa, kun ei siitä tavallisesti
kuljeta.
Ville Vuohelainen koputti neljännestä yli 7 sen huoneen ovikellotonta
ovea, jota hänelle oli neuvottu, ja Jussi Punnus avasi mainitun oven.
— Nyt ei sinusta tiedä kukaan, ei vaimonikaan, sanoi Jussi Punnus. —
Nyt täytyy lasten jälleen uskoa joulupukin olemassaoloon. Se on niin
kaunista, kun voi säilyttää lapsenuskonsa...
— Onko sinulla joulupukin naamiota? kysyi Ville.
— On, se on tuossa hyllyllä kirjojen takana. Ja tuolla nurkassa on
nurinkäännetty vanha lammasnahkaturkki.
— Siinä tulee liian kuuma, sanoi Ville, tarkastettuaan turkkia.
— Heitä muut vaatteet yltäsi, neuvoi Jussi Punnus.
— Jospa tänne tulee joku, epäröi Ville.
— Voithan silloin pujahtaa tuosta ovesta... se vie kylpyhuoneeseen...
sinne ei nyt tule kukaan.
Ville riisuutui.
Silloin koputettiin ovelle.
Jussi Punnus lykkäsi puolialastoman joulupukin kylpyhuoneen ovesta
sisään ja nakkasi pöydälle nostetun pitkäpartaisen naamion hänen
perässään. Sitten avasi hän huoneensa oven, joka johti ruokasaliin.
Häntä pyydettiin puhelimeen.
Kun hän palasi takaisin, niin koputti hän kylpyhuoneen ovelle ja huusi:
— Minun täytyy heti juosta konttoriin tärkeän asian tähden. Minä viivyn
korkeintaan puoli tuntia. Minä panen kamarini oven lukkoon, ettei tänne
kukaan tule. Minä tulen heti takaisin.
Jussi Punnus meni. Ville koetti päästä ulos kylpyhuoneesta, mutta lukko
oli mennyt epäkuntoon. Se oli jo joskus ennenkin mennyt epäkuntoon,
niin ettei sitä saanut auki kuin ulkoapäin.
— Minä tulen heti takaisin! huusi Jussi Punnus rouvalleen. — Kukaan ei
saa mennä minun huoneeseeni, ennenkuin minä tulen takaisin. Minä tulen
heti takaisin!
Jussi Punnus ei tullut heti takaisin. Hän törmäsi kadulla yhteen
raitiovaunun kanssa ja meni tiedottomaksi, ja poliisi vei hänet
kirurgiin.
Ville Vuohelaiselle tuli ensin ikävä. Sitten tuli hänelle nälkä. Sitten
tuli hänelle vilu. Hänellä ei nimittäin ollut käytettävänään muita
verhoja kuin liinavaatteet ja joulupukin naamio.
Hän koputti ovelle. Ensin koputti hän hiljaa, sitten koputti hän
kovemmin, ja vihdoin, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla
rupesi hän potkimaan ovea.
Sinä iltana ei Punnuksella ollut joulupukkia. Tai oikeastaan oli kyllä,
mutta se ei esiintynyt. Se oli satunnaisesta syystä estetty. Ei kukaan
tullut Jussi Punnuksen huoneeseen eikä kukaan siis kuullut koputusta
kylpyhuoneesta.
Rouva Punnus luuli, että Jussi Punnus oli eksynyt kevytmieliseen
seuraan ja päätti antaa hänelle aika läksytyksen.
Sillävälin makasi Jussi Punnus sairaalassa tajuttomassa tilassa.
Onneksi ei ollut hengenvaaraa. Kaksi kertaa mutisi hän jotakin
joulupukista ja kylpyhuoneesta, jolloin hoitajatar heti muutti kylmät
kääreet ja käski hänen maata hiljaa, mitään puhumatta.
Ville Vuohelainen rupesi ikävissään leikkimään joulupukkia ja kiinnitti
naamion kasvoilleen ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä.
Vihdoin tuli hänelle niin vilu, että hampaat kalisivat hänen suussaan,
kun lämpöpatteri yöllä jäähtyi.
Onneksi oli tämä talo sellainen, jossa aina on valmis lämminvesi. Ville
oli joskus väittänyt, etteivät sellaiset talot kannata, mutta nyt oli
hän toista mieltä. Hän laski ammeen puolilleen niin kuumaa vettä kuin
nahka sieti ja meni kylpyyn naamioineen päivineen, asettaen niskansa
ammeen pääpuolessa olevan vyön varaan.
Sitten päätti hän haukkua hirveästi Jussi Punnuksen ja vipata häneltä
500 markkaa ja jättää sen maksamatta. Sitten lauloi hän kaikki
joululaulut mitkä osasi, ja hänen äänensä kaikui omituisen peitetyltä
ja salaperäiseltä naamarin takaa, ja laulaessaan katseli hän seinässä
olevasta peilistä pitkää valkoista partaansa. Sitten hän nukkui.
Aamulla tuli rouva Punnus kylpyhuoneeseen. Hän sai vihdoin lukon auki
ja päästi kauhean huudon, johon joulupukki heräsi.
Ville on luonnostaan häveliäs ja koetti sukeltaa, mutta vettä ei ollut
riittävästi. Rouva Punnus juoksi kiljuen ulos.
Kun poliisi ja talonmies saapuivat Punnuksen kylpyhuoneeseen, oli
joulupukki juuri saanut lasketuksi lisää vettä, niin että se oli
ääriään myöten täynnä, ja kuullessaan lukkoa avattavan sukelsi Ville
Vuohelainen ammeen pohjalle.
Talonmies ja poliisi odottivat, kunnes hänen täytyi kohota jälleen
pinnalle vetämään henkeään ja kiskoivat hänet pois ammeesta.
Sairaalasta päästyään laitatti Jussi Punnus heti kylpyhuoneeseensa
uuden lukon.
Sitten tuli Ville Vuohelainen ja haukkui hänet hirveästi ja vippasi
häneltä 500 markkaa.
Jussi Punnus on vähitellen alkanut lakata odottamasta sitä takaisin.