Joku on sanonut, että liikemiehet ovat pohjaltaan hyvin vakavia ihmisiä.
Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin.
Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle
vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.
Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee
silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia
kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan,
niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.
Oli jouluaatto.
Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä,
vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää
järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.
— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena
kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.
— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain
omille asioilleni, ha ha!
Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät
salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa
oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi
joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon,
ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen
sekä soitti kauppias Paksupäälle.
Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi
hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten
hermostuneesti:
— Halloo!
— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään
muuttaen.
— Kyllä, kuka puhuu?
— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on
kauppaministeri.
— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä
tuo minulle kunnian...?
— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista
suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.
— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri... (Joh. W. Ovela näki
hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa
edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)...
saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua...
Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä.
Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa
kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.
Sitten soitti hän talonomistaja Muuriselle:
— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin
jouluaattona...
— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt
toki mitään, huusi Muurinen.
Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa,
ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia
esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta
talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi
tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla
äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.
Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.
Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias
Paksupäälle:
— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua
onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle.
Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.
— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni
hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri
huuliaan niin, että veri oli tulla)... herra kauppaministeri onkin jo
soittanut minulle... erittäin suuri kunnia...
— Hahaha... hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin
huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!
Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen
talonomistaja Muuriselle.
— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta!
huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te
suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne,
vieläpä juuri jouluaattona?!
— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken
itse ulkona juuri vähää ennen kuin _pääministeri_ soitti minulle ja
toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että
hänen sieraimensa laajenivat)... ja voin vakuuttaa herroille, ettei
kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä
kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen
ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.
— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin
viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on
tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.
— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa
kiinni niin että rysähdys kuului.
— Hahaha... hohoho... hihihi! nauroi Ovela, pyyhkien kyyneleitä
poskiltaan.
Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään
oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja
tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja
nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen
piiriin.
Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti
ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa
kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut
vastaamassa, huusi salin ovelta:
— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen
ääreen.
— Onko herra Ovela? kuului täsmällinen ja karski ääni puhelimessa.
— Kyllä! Kenen kanssa...?
— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. —
Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku
henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden
soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen
ihmisten kanssa.
— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä... sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.
— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle
on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt
kaikki teidän numerostanne.
— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin
selittää...
— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi
täsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10
virkahuoneeseeni. Hyvästi!
— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä
horjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko
pahoin?
— Oh... oh... paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle
istumaan. — Leikkiähän se vain oli...
Hra Ovela teki täydellisen tunnustuksen.
— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä
koirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo
häpeä, vanha mies!
Unettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin
odotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.
— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä
olen liikemies Ovela, tässä on korttini...
Päivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari
ole kutsunut.
— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys... jupisi Ovela ja painui
ulos poliisikamarista. Hän sadatteli:
— Kukahan roisto se tämän keksi?
Mutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla
tulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille
ja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut
näkevinäänkään Muurista.
Ja kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias
tuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli
ollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin
puhtaita olkia j.n.e.