— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula
sydämellisellä lämmöllä.
— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva
Pursula innokkaasti.
— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa
puolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:
— Ihan varmasti me tulemme... mutta tuossa tulee meidän vaunumme.
Ja Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan
lähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.
— Miksi sinä tämän teit? kysyi rouva Pursula uhkaavasti.
— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan
uudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt
vastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos _sinä_ otat
hoitaaksesi sen lainan!
— Tarkoitatko sinä, että sinä yksin pidät huolen kaikista asioista...?
— Ainakin tuloista... sinä kyllä osaat pitää huolen menoista.
— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään
arvoinen...?
J.n.e.
Pienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä
pohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen
itse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana,
jolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella
kyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti
vatsanväänteitä ympäristössään.
Uudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat
ottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen
uudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan,
että se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi
hetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja
kertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta
kuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten
takaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko
se tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan
valmistaa jotakin niin ihanaa.
Hra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja
sanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja
teräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen
mahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset
silmät hänellä oli.
Rouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa
on se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin
rouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin
rouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti,
ettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli
levottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään
raha-aikaan.
Hra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina
poislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla
kysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän
kaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen
kotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi,
että aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä
puhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.
— Niin, mutta onko tinaa? kysyi rouva Pursula.
— Se kai pitäisi sinun tietää, vastasi Pursula.
— Sinähän lupasit pitää huolen tinan ostosta, sanoi rouva Pursula.
Rouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan
olevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan,
niin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.
Mutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat
viimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää,
ja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa
valkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.
Kun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa
mistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista
huolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi
hra Pursula valamaan tinaa.
Ensiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut
pitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen
vedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa
hermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa
(rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti
herrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja
oli pudottaa pesuvadin.
Sitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka
puolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata,
mitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä
rikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse
oli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan
»tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja
perspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se
aivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.
Sitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen
esine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä
johdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja
rankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa
ja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti
tilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:
— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta
ulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!
— Nähdä Neappeli ja kuolla, sanoi rouva Pursula.
— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra
Pursula, ja rouva Tikkinen huudahti:
— Juuri sitä minä tarkoitinkin, Venezuelaa!
Nyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan
jälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin,
lukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut,
nosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan
vaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä
palaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi
pesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut
hehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen
eleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi
riitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja
rouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan
itseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita
ylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän
ottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti
musertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut,
ja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää _milloinkaan_ saa
niin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi... hän tunsi sen
vaistomaisesti...
Tikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja
Pursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri
vesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:
— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet
merkitsevät rahaa!
— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —
Nyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.
Salin kello alkoi lyödä kumealla äänellä.
Se löi kaksitoista kertaa... uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja
sättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille
iltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.