Sebastian Koikale rikastui siihen aikaan, jolloin muut köyhtyivät.
Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi
ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi
hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna
takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta,
vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko
talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan
itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla
oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.
Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman
ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku
herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät
kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan
herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi
Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.
Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä
uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat
huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla
oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka
välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle
hyväsydämisyytensä takia.
Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun
vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa
luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat
ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa
vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo,
joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla,
ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa,
vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa
on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon
asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.
Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein
ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä
kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella
pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale
oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus
ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti,
etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän
suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.
— Jaha, jassoo, no sitähän minä ajattelinkin, sanoi talonmiehen rouva.
Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna
huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein
saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen,
arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.
— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva
Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia
imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne
persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.
— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia,
huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä
etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä,
etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.
— Sen minä teenkin, sanoi rouva Juliaana Koikale. —
Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja
maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia,
joiden raamit passaavat tapeteihin.
Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä
huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten
peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta
tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin.
He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat
käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat
tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui
heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he
katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville
käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.
— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus
»Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka
soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti
vasaramies. — Paljonko tarjotaan?
Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet
kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi
hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät
huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.
Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa
tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan,
jäi taulu herrasväki Koikaleelle.
Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin
taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka
oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin
huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä
pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.
Ja suuri taulu ripustettiin tietysti salin seinälle.
— Mikäs tämä taulu on? kysyi talonmiehen rouva.
— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku
merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja
etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä
vastaan.
— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se
on merikuva.
Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla
uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut
varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka
oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut
taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat
päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen,
kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat
seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että
sointuvathan ne.
Vihdoin pysähtyi johtaja Koikale salissa sen suuren taulun eteen ja
sanoi:
— Mitäs herra sitten tästä meinaa?!
— Jaa, sanoi arvostelija. — Onhan se... Kenenkäs se on maalaama.
— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra
Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?
— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen
tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen
tuttua tässä kuitenkin on.
Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti
taulun ylösalaisin.
— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus
»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.
Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein
päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka
hyvät arvostelut se on saanut.
Ja hra Koikale sanoo:
— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee
suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet.
Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä
käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat
seinilleen.