Viime tiistaina oli Barbaran päivä.
Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä
harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen
nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus
tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että
kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi
sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni
kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.
Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa
Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen
olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja
joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille
anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja
on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä,
ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen,
ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä,
missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin
tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman
jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin
tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien
yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä
hyvä kuin hänen sydämensäkin.
Viime tiistaina olis siis, niinkuin sanottu, täti Barbaran nimipäivä.
Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin
muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen
äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli
oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti
Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole
kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti
hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa
kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita
varten.
Hän oli tuskin ennättänyt takaisin kotiin, kun ovikello soi.
Tulija oli rouva Kanalainen.
Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi
sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja
ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien
ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos
hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi
siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin
kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja
istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli
tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta
herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa
lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin
peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen
omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki
kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.
Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata
kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.
Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta
takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva
Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli
toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi
tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja
paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven,
ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä
kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon
onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara
on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin
pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän
pienen kukkasen.
Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen
nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi
pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn,
mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon,
ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon
partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei
auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti
ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää
rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin
hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin
ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen
sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella
ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva
Kanalaisen terävän nenän eteen.
Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja
aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.
— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita... se on
niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka!
naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti
sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään
ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän
ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä
30-40-vuotias tahansa.
Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi
rouva Kanalainen:
— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten
tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat
niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali... tietääkö
Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin
_yksitoista_ naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet
kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja
lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa... voiko
Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla...
sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että
ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten...
Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja
nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.
Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon
rohkeudella:
— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se
on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota... ku... ku...
Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen
jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty
sitä kuvailemaan.
Se oli jotakin sellaista.
— Lää... lääkäri on kehoittanut mi... minua luopumaan kahvista... enkä
minä uskalla... ke-keittää... kun en voisi vastustaa kiusausta.
Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse
oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella
sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi.
Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden
perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva
Kanalaisesta eroon.
Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut,
joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen
ajatuksiaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä.
— Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa... kun on tullut Barbaran
ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä
levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta
talossa talon tavalla, hä hä... luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi
nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi
tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?
Barbara-täti kiiruhti ojentamaan käärepaperin.
Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan
mennessään, selittäen:
— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä...
Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt,
ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut
ottaa vastaan minun pikku kukkaani!