Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla
kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli
hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella
tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä,
ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa,
missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä
huomiotaherättävällä tavalla.
Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa
itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan,
sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen
ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen
ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin
myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.
Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän
saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina
kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina
sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.
— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta
säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani,
ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200
markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin»
lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien
säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400
mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa
48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa
lakkaamatta korkoa korolle... lumivyöry on lähtenyt liikkeelle.
Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus.
Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä
saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan
elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin
korkoa kasvamaan...
Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan,
uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle
talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan
»Kotilääkärin» väliin.
Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra
Yksityinen meni avaamaan.
Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja
eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa,
ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä
huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.
Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin
merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua
tällä suunnalla kaupunkia.
I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään
erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän
oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja
oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.
— Kilikili! sanoi ovikello.
Nyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja,
vaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän
nyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin
ripustettavia.
Ja hän palasi etsimään niitä seitsemääneljättä penniä.
— Kilikili!
Se oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan
tilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli
tietysti lunastettava.
— Se olis 120 mk, sanoi poika.
Hra Immanuel Yksityinen peräytyi askeleen taaksepäin.
— Mutta edelliset osathan maksoivat vain 75 markkaa
— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon
kuvia.
I. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos
oli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä
kaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.
— Mistäs minä nyt saan sen 200 markkaa täyteen? ajatteli Yksityinen.
— Kilikili!
— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa
kovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja
joka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti
sen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.
— Se olisi se entinen 35 markkaa, lausui vanhus hymähtäen.
I. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen
erä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei
uskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne
sen jälkeen jäi 45 mk.
— Kiitos! Siellä taas satelee, he he... hyvästi! sanoi vanhus,
nyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja
poistui.
Seuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta
seuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein
selvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan
sopersi:
— Tetä kiltti tilaa joululehtiä!
Yksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt
puskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet
ja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena
aikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.
Kolmekymmentä markkaa oli sittenkin vielä »Kotilääkärin» tallessa.
— Kilikili!
Immanuel Yksityinen ei enää mennyt avaamaan..
— Kikikili Kilikili!
Yksityinen ei sittenkään mennyt avaamaan.
— Kilikilikilikilikili!! Kilikilikilikilikilikilikili!!!
Yksityinen meni avaamaan.
— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha
koulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset
tuovat sinulle rahaa!
Tuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa,
mutta käski kuitenkin vieraan sisälle.
— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän
katkerasti.
— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin,
että olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi... oli jo unohtunut. Tässä
on, ole hyvä, ja kiitos lainasta!
— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi,
pistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?
— Mitä sitä... jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan
sianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?
— Enkä osta! Mitä tekemistä minulla on Tuhjunpohjan sikojen kanssa?
— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät
minulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet
sinäkin sieltä kotoisin!
— Enpäs ole!
— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt!
Siellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25
arpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.
Harattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin»
välistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.
Puuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan,
luvaten maksaa takaisin ensi tilassa.