Joskus me kirjoitamme myöskin opettavaisia kertomuksia.
Emme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia
onkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme
velvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.
Tämä on sellainen opettavainen kertomus.
Tämän kertomuksen päähenkilö on kauppamatkustaja Juuso Tuiteri.
Tunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso
Tuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä
minuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi
Juuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan
takaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.
Sanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi
tuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä
henkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita
tuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa
sellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella
väitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa
nykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen _Hihhuleista_, mutta Juuso
Tuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus
pörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin
kortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen
henkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.
Kuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa
mujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä
nyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä,
mistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.
Ja välistä voi hän tehdä aika kepposet suuremmallekin joukolle.
Niinkuin näkyy seuraavasta:
Eräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri
kyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.
Tuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta
vaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin
täynnä.
Ja Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli
väsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä
hän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua
syvään ja virkistävään uneen.
Mutta sellaista vaunua ei ollut.
Silloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä
tahansa.
Hän asettui viimeisen vaunun kohdalle ja huusi kovalla äänellä:
— Tämä vaunu jää tälle asemalle.
Vaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei
tarvinnut huutaa kahta kertaa.
Junan lähtöön oli vain muutamia minuutteja.
Kaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen
paikkaa muista vaunuista.
Sitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli
hänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.
Hän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle,
naurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.
Juuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan
hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.
Tulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön
kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:
— Tekös se älysitte huutaa, että tämä vaunu irroitetaan junasta?
Juuso Tuiteri naurahti ja sanoi:
— Niinpä kyllä.
Ja asemapäällikkö naurahti hänkin ja ilmoitti:
— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että
vaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen
junasta!
Juuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti
päänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli
mennyt menojaan.